Tukilinjalla tapahtuu jotain joka päivä. Tervetuloa mukaan!
Näiden sivujen Blogilinjalla-blogissa annamme puheenvuoron apurahan saajille, jotka kertovat omakohtaisia kokemuksia toimintarajoitteisten ihmisten arjesta ja heidän haasteistaan. Tukipointti-blogissa raotamme tukityön arkea ja Lukijafoorumi-blogissa ovat äänessä lukijakirjeiden lähettäjät. Moni heistäkin on apurahan saaja.
Hei vaan Helmikuu. Alkuvuosi on lähtenyt vauhdilla käyntiin ja ensimmäinen tekstini julkaistiin alkuviikosta. Voi miten tyytyväinen olen. Olen saanut jo...
Vaikka saattaisi luulla, että yhteiskunta tarjoaa työvälineet lapselle, jolla on haasteita kommunikaatiossa tai tarve puheterapialle, näin ei useinkaan ole.”
No niin. Olen siis Kristiina. Oman elämäni filosofi ja 31-vuotias kahden lapsen äiti. Etä-äiti, kuten ajan teemaan sopii. Tämä päätös toki tuli jo ennen kuin korona valtasi maailman.
Nyt on tullut aika kiittää lukijoitani. Tämä on viimeinen Tukilinjan vierasbloggarijuttuni.
Olen todella iloinen seuraavasta vierasbloggarista. En millään malttaisi olla paljastamatta kuka hän on. Aion lukea kaikki hänen juttunsa ja uskon, että tekin pidätte hänestä.
Viimeinen juttuni kertoo suhteestani ruokaan. Mielestäni se on tapa ilmaista tunteita. Osaan paremmin tehdä läheisilleni hyvää ruokaa kuin leperrellä. Uskon myös lohturuokaan. Tänä talvena jatkuvat koronauutiset ja vaarallisen liukkaat lumiset kelit ovat mielestäni aivan riittävä syy lohturuoalle. Harmaa taivas ja jatkuva lumisade vie minut keittiön suojaan. Katson jääkaappiin ja mietin mitä herkkuja tällä kertaa tekisi. Tai laiskuuden iskiessä selaan kännystä ruokalähettien tarjontaa.
Olen kiinnostunut kaikenlaisesta tekniikasta. Jos jonkun homman voi hoitaa jollain härpäkkeellä, olen heti lukemassa siitä lisää. Nykyisin suositaan mahdollisuuksien mukaan lääkkeetöntä kivunhoitoa. Yksi apu voi löytyä tällaisesta pienestä laitteesta. Se on TENS-laite, joka lähettää elektrodien kautta ihon läpi kivun lähteeseeseen heikon sähköimpulssin. Sähkö stimuloi kosketus- ja lämpötila-aistimuksia välittäviä hermoja. Kipusignaalien kulku aivoihin häiriintyy ja endorfiinien eli elimistön omien kipulääkkeiden tuotanto kiihtyy. Lisäksi verenkierto tehostuu. Laitetta käytetään kuulemma kipuklinikoilla ja sitä suosittelevat monet fysioterapeutit. Ostin oman ja kokeilin sitä. Menikö rahat kankkulan kaivoon?
Luin lauantain 23.1.21 Hesarista presidentti Trumpin jäähyväistilaisuudessa soitetusta musiikista. Hän ei tainnut tietää Village Peoplen yhteyksistä homofantasioihin.
Minä tutustuin aikoinani näihin fantasioihin ja Tom of Finlandin maailmaan Tukilinja-lehden ansiosta. Tapasin Hietalahden torilla komean miehen, jolla oli mustat nahkaliivit ja käsikranaatti kaulassa. Kirjoitin hänestä, Wiki Wickmanista, jutun Tukilinjaan. Se vei minut Tom Houseen Los Angelesiin Tom of Finland Foundationin vieraaksi.
Mökkihöperyyksissäni järjestelin vanhoja kuvia. Vaikka olin usein lapsena sairaalassa, minusta ei löydy yhtään kuvaa niiltä ajoilta. Mietin miksi vanhoissa perhekuvissa harvoin kuvataan sairaita tai vammaisia lapsia. Nykyisin somessa on paljon eri tavoin vammaisia ihmisiä eikä siinä ole mitään kummallista. Sitä olen kuitenkin miettinyt, että onko ihan ok tehdä lapsestaan oman somensa tärkein sisältö. Oli lapsi vammainen tai ei. Minun teini-ikäinen lapsenlapseni ei halua itsestään kuvia nettiin ja jos hän voisi, hän poistasi jo siellä olevat. Ymmärrän kyllä, että monet vammaisen lapsen vanhemmat haluavat vertaistukea muilta vammaisten lasten vanhemmilta, mutta onko somefeedi, täynnä hyvin henkilökohtaisia kuvia, kuitenkaan siihen oikea alusta. Mitä mieltä te olette?
