Tic-puheeni muistutti etäisesti milloin mitäkin maailman kieltä. Noin tunnin huusin ja puhuin sanoja, jotka eivät tarkoittaneet mitään. Silmät vaeltelivat, menivät kieroon ja olivat sumeat. Asumisyksikköni ohjaaja istui edessäni ja koppaili milloin mihinkin suuntaan putoavaa päätäni.
Teininä minulla alkoivat yhtäkkiä oireet, jollaisia en ollut ennen nähnyt kenelläkään. Silloin pelotti, tuntui yksinäiseltä ja epäilin onko sellainen edes mahdollista. Peloissani mietin, olenko jotenkin tietämättäni keksinyt tai aiheuttanut omat kummalliset oireeni. Myöhemmin saamani vertaistuki on ollut korvaamattoman arvokasta.
Tiistaina oli jännä päivä. Sain olla Maija Kantolan ja Ella Hautajärven Solmussa -podcastissa vieraana puhumassa Tourettesta. Maija ja Ella ovat mukavia ja rentoja ihmisiä. Tämä helpotti elämäni ensimmäistä podcast-äänitystä.
Minun Touretteni on varsin näkyvä ja kuuluva vamma, mutta samalla näkymätön vamma. Muut näkevät oireet, mutta eivät välttämättä osaa yhdistää niitä sairauteen tai vammaan. Oireitani voi hyvin luulla huonoksi käytökseksi tai pelleilyksi. Tuntemattomat ihmiset myös usein ihmettelevät tic-oireitani.
Touretten kanssa elävillä on usein joku toiminta, johon keskittyessä ticit vähenevät tai jopa katoavat. Se toiminta voi olla esimerkiksi laulaminen, tietokone- tai konsolipelien pelaaminen tai instrumentin soittaminen. Minulle se on tanssiminen.
Nyt näyttää vahvasti siltä, että minusta on tulossa joulukuussa ylioppilas. Niin siistiä! Olen ylpeä itsestäni, mutta en olisi pystynyt tähän ilman kouluni tukea.
