Tämän viikon blogi aihe tuntui olevan hakusessa. Googlettelin aiheita joista kirjoittaa. Yksi yleisimpiä aiheita oli kirjat. Noh, hetken mietin että en ole kyllä mikään lukutoukka, eikä aihe sopisi minulle. Koulussakin kirjan arviointi oli minulle lähinnä: “ihan hyvä kirja” ja kolme tähteä. Mutta kun aloin tarkemmin miettimään niin yksi kirja nousi ylitse muiden. Tämä kirja ei ole niitä, mitä koulussa on pakotettu lukemaan.
Siitä on jo useampi vuosi aikaa kun olin äidin luona kylässä ja sattumalta sekin oli joulunaikaa. Olin silloin hiukan alakuloinen ja ajankulukseni katselin äidin kirjahyllyä, jossa oli vain muutama kirja. Tämä kirja erottui lintukirjojen ja sanakirjojen seasta ja otin kirjan käteen. Äitini oli kertonut kirjasta aikaisemmin ja ehdotti että lukisin sen vanhempana. Ajattelin, että nythän olisi hyvä aika lukea kirja.
Kirja oli nimeltään Ra(a)jaton elämä jonka on kirjoittanut Nick Vujicic. Kirja kertoo australialaisen Nick Vujicic.in elämästä. Hän on syntynyt ilman käsiä ja jalkoja. Kirjassa hän kertoo erilaisuudesta, siitä kuinka hän toimii vastoinkäymisten ja esteiden suhteen.
Kirja oli mukaansatempaavaa ja koskettava sekä niin samaistuttava joiltain osin. Luin kirjan muutamassa päivässä, välillä itkin ja välillä nauroin. Niin kuin jo aikaisemmin kerroin, en ole koskaan välittänyt lukemisesta, joten kirjan lukeminen muutamassa päivässä kertoo todella paljon. Pystyin samaistumaan hänen kokemuksiinsa siitä kuinka ympärillä olevat ihmiset kohtelevat ja tuijottavat. Perheeni ja sukuni on aina kannustaneet ja tukeneet minua, tunsin silti välillä olevani yksin koska olin erilainen enkä ollut tavannut kaltaisiani. Nykyään olen tavannut paljon kaltaisiani ja heiltä saanut vertaistukea.
“Ei auttanut yhtään että jotkut julmat lapset nimittelivät minua kummajaiseksi ja avaruusoliksi. Minähän olen tietenkin pelkkä ihminen, ja halusin olla sellainen kuin kaikki muutkin, mutta mahdollisuudet siihen oli häävin pieni. Halusin olla hyväksytty. Koin etten ollut. Halusin sulautua joukkoon. Näytti siltä etten sulautunut. Niinpä löin päätäni seinään. Sydämeeni koski. Olin masentunut ja kielteisten ajatusten vallassa. Enkä nähnyt elämässäni mitään mieltä. Koin olevani yksin silloinkin kun olin perheeni ja ystävieni ympäröimä. Minua huoletti ajatus että olisin taakka niille, joita rakastin.” Nick Vujicic
Vaikka tarinassa on paljon samaistuttavaa, on minun elämäni ollut monella tavalla silti erilaista. En ole yhtä rohkea kuin Vujicic. Vaikka nyt kirjoitankin tätä blogia ei minusta olisi julkiseksi puhujaksi, niin kuin hänestä. Hänellä on ollut niin eriluokan haasteita elämässä, joita itse en ole joutunut kokemaan. Juuri tuossa elämäntilanteessa hän oli rohkaiseva esimerkki minulle.
Kirjan avulla aloin myös itse ymmärtämään itseäni ja näkemään että minä olen minä eikä, minun tarvitse miellyttää muita. Aloin löytämään itsestänikin hyviä asioita ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Koko maailma on tehty tietynlaisille ihmisille ja jos on erilainen joudut sopeutumaan ympäristöön. Kumpikin olemme keksineet omat tapamme millä selvitä tässä maailmasta.