Tukilinjalla tapahtuu jotain joka päivä. Tervetuloa mukaan!
Näiden sivujen Blogilinjalla-blogissa annamme puheenvuoron apurahan saajille, jotka kertovat omakohtaisia kokemuksia toimintarajoitteisten ihmisten arjesta ja heidän haasteistaan. Tukipointti-blogissa raotamme tukityön arkea ja Lukijafoorumi-blogissa ovat äänessä lukijakirjeiden lähettäjät. Moni heistäkin on apurahan saaja.
Nyt on tullut aika kiittää lukijoitani. Tämä on viimeinen Tukilinjan vierasbloggarijuttuni.
Olen todella iloinen seuraavasta vierasbloggarista. En millään malttaisi olla paljastamatta kuka hän on. Aion lukea kaikki hänen juttunsa ja uskon, että tekin pidätte hänestä.
Viimeinen juttuni kertoo suhteestani ruokaan. Mielestäni se on tapa ilmaista tunteita. Osaan paremmin tehdä läheisilleni hyvää ruokaa kuin leperrellä. Uskon myös lohturuokaan. Tänä talvena jatkuvat koronauutiset ja vaarallisen liukkaat lumiset kelit ovat mielestäni aivan riittävä syy lohturuoalle. Harmaa taivas ja jatkuva lumisade vie minut keittiön suojaan. Katson jääkaappiin ja mietin mitä herkkuja tällä kertaa tekisi. Tai laiskuuden iskiessä selaan kännystä ruokalähettien tarjontaa.
Olen kiinnostunut kaikenlaisesta tekniikasta. Jos jonkun homman voi hoitaa jollain härpäkkeellä, olen heti lukemassa siitä lisää. Nykyisin suositaan mahdollisuuksien mukaan lääkkeetöntä kivunhoitoa. Yksi apu voi löytyä tällaisesta pienestä laitteesta. Se on TENS-laite, joka lähettää elektrodien kautta ihon läpi kivun lähteeseeseen heikon sähköimpulssin. Sähkö stimuloi kosketus- ja lämpötila-aistimuksia välittäviä hermoja. Kipusignaalien kulku aivoihin häiriintyy ja endorfiinien eli elimistön omien kipulääkkeiden tuotanto kiihtyy. Lisäksi verenkierto tehostuu. Laitetta käytetään kuulemma kipuklinikoilla ja sitä suosittelevat monet fysioterapeutit. Ostin oman ja kokeilin sitä. Menikö rahat kankkulan kaivoon?
Luin lauantain 23.1.21 Hesarista presidentti Trumpin jäähyväistilaisuudessa soitetusta musiikista. Hän ei tainnut tietää Village Peoplen yhteyksistä homofantasioihin.
Minä tutustuin aikoinani näihin fantasioihin ja Tom of Finlandin maailmaan Tukilinja-lehden ansiosta. Tapasin Hietalahden torilla komean miehen, jolla oli mustat nahkaliivit ja käsikranaatti kaulassa. Kirjoitin hänestä, Wiki Wickmanista, jutun Tukilinjaan. Se vei minut Tom Houseen Los Angelesiin Tom of Finland Foundationin vieraaksi.
Mökkihöperyyksissäni järjestelin vanhoja kuvia. Vaikka olin usein lapsena sairaalassa, minusta ei löydy yhtään kuvaa niiltä ajoilta. Mietin miksi vanhoissa perhekuvissa harvoin kuvataan sairaita tai vammaisia lapsia. Nykyisin somessa on paljon eri tavoin vammaisia ihmisiä eikä siinä ole mitään kummallista. Sitä olen kuitenkin miettinyt, että onko ihan ok tehdä lapsestaan oman somensa tärkein sisältö. Oli lapsi vammainen tai ei. Minun teini-ikäinen lapsenlapseni ei halua itsestään kuvia nettiin ja jos hän voisi, hän poistasi jo siellä olevat. Ymmärrän kyllä, että monet vammaisen lapsen vanhemmat haluavat vertaistukea muilta vammaisten lasten vanhemmilta, mutta onko somefeedi, täynnä hyvin henkilökohtaisia kuvia, kuitenkaan siihen oikea alusta. Mitä mieltä te olette?
Sain aikoinaan haastattelun Duudsoneilta. Silloin he pyörittivät Duudsonit tulee taloon -ohjelmaa telkkarissa. Kun katsoin heidän ohjelmiaan ja videoita netistä, tunsin itseni kukkahattutädiksi ja muutenkin tiukkapipoksi. Mitä ihmeen hauskaa on ajaa ostoskärryillä seinään ja rikkoa taloja? Tajusin, että en osaisi kysyä heiltä muuta kuin tätimäisyyksiä. Onneksi muistin, että lähipiirissä on oikea Duudson-asiantuntija. Pyysin hänet apuun ja nimesin hänet Erikoistoimittajaksi. Lue mitä Cassu 9v. kysyy Duudsonien Jarpilta.
Meidän perheemme on täynnä käsintekijöitä. Se on perinnöllistä. Korona on vain lisännyt käsin näpräämisen tarvetta. Virkkaan pipoja ja hahmoja, paikkaan ja parsin ja viimeaikoina olen kiinnostunut käsityöaktivismista. Milloinkohan joku vammaisjärjestö keksii perustaa oman käsityöaktivismiryhmän? Kahvin, teen ja jutustelun lomassa tekisimme käsitöitä meille tärkeistä aiheista. Valmiin käsityön voisi kiinnittää vaikka pyörätuolin taakse, jos siinä lukisi esimerkiksi: “Älä työnnä ellen pyydä” tai “En ole sinun inspiraatiosi”.
Pantone valitsi Vuoden värit, joista toinen on hehkuva keltainen. Rafael Wardi on suomalainen, keltaiseen uppoutunut taiteilija. Hän oli ensimmäinen, jota haastattelin Tukilinja-lehteen vuonna 2009.
Vuodenvaihteessa usein muistellaan menneitä. Niin nytkin, yritän kertoa lyhyesti mistä kaikesta kirjoitin vuonna 2020 Tukilinja-lehteen. Se on vaikeaa, koska tykkään kaikista aiheistani ja voisin kertoa niistä pitkään. Kiitos kaikille lukijoille menneestä vuodesta ja toivotan Hyvää Uutta Vuotta ja meille kaikille toivon parempia aikoja, valoa ja toivoa.
Ensi vuonna tapaamme taas.
