Hei vaan Helmikuu. Alkuvuosi on lähtenyt vauhdilla käyntiin ja ensimmäinen tekstini julkaistiin alkuviikosta. Voi miten tyytyväinen olen. Olen saanut jo paljon positiivista palautetta sekä haastattelusta, että edellisestä aloituksesta. Aiheita, joista haluan kirjoittaa, nousee pinnalle paljonkin ja valinnanvaikeus viikonlopun aikana on viivästyttänyt tätä pätkää.
Kahden viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut niin mahottoman paljon. Yksi isoin muutos on astuminen työelämään takaisin. Omalle alalleni, duodjin (duodji= saamenkäsityöt) pariin. Työskentelen Inarissa ammattikoululla opettajana ja Hetassa pidän lisäksi viikonloppukursseja. Näistä kirjoittelen enemmän ensi viikolla.
Viikonloppu piti sisällään tuplajuhlat. Meillä oli lauantaina 6.2. saamelaisten kansallispäivä, sekä poikani synttärit. Tätä päivää vietimme kotikylässäni Näkkälässä ja päällimmäisenä mielessä sieltä lähtiessä oli jälleen valtava kiitollisuus ja onnellisuus. Tästä haluan myös kirjoittaa ihan oman postauksen, kun siihen sisältyi niin paljon kaikkea.
Nyt palaan viikon taaksepäin ja tunnelmiin, joita silloin heräsi miettiessäni itseäni, sisäistä lastani, omia lapsiani. Äitiyttä.
Täysikuu Leijonassa.
Heräsin viiden jälkeen aamulla virkeänä ylös. Ihme kyllä, kun eilinen päivä oli ihan jäätävä. Väsytti niin kovin, lihaksia särki, ja tiedostin selvästi, että nyt revitään kehosta jotain pintaan. Ja nimenomaan selkärangasta.
Leijona minussa on heräilemässä uniltaan. Se leijona, jonka olen tainnuttanut aikoinaan. Kun se oli niin pelottava. En hallinnut häntä yhtään, ja raivokkuus paistoi hänen ollessaan pinnassa. Kyllä te tiätte kuinka voimakas ja raivoisa leijona on tullessaan loukatuksi, uhatuksi tai puolustaessaan reviiriään. Se karjuu, ärjyy, hyökkää ja taistelee.
Mutta sellainen käytös ihmisessä ei olekkaan niin suotavaa.
Ei opetettu lapsena leijonataitoja. Villieläin kun kasvaa lampaiden joukossa, jää sen suuret, hienot taidot uinumaan. Mutta sisällä ne silti ovat. Ja kun tarpeeksi triggeröi, nehän herää sieltä hallitsemattomasti, ja silloin voi käydä huonosti. Mulle on käynyt niin, monesti. Ja olen aiheuttanut toiminnallani mielipahaa ympärillä oleville.
Ja sen vuoksi, olen kai säikähtänyt tuota sisälläni pursuavaa voimaa. Kun en ole osannut ottaa sitä vastaan. Rakentavasti. Luovasti. Sallien oman olemukseni.
Mutta nyt, pitkän matkan jälkeen, kun hän sieltä taas muistuttelee olemassa olostaan, herääkin suuri uteliaisuus häntä kohtaan. Olet tervetullut astumaan esiin, sanon. Olen oppinut ymmärtämään tunteitani ja impulssejani jo melko hyvin, joten uskon vahvasti, ettei tuo leijona tarvitse enää talutusnarua. Hän tarvitsee ruokaa. Sellaista, mikä pitää hänet tyytyväisenä ja kylläisenä.
Leijona tarvitsee oman paikkansa, oman reviirinsä. Jossa hän on kuningas/kuningatar. Ei ole lupa muilla astua varpaille. Ei ole lupa tulla liian lähelle. Eikä varsinkaan lupa uhata lähimpiä.
Perhe on tärkein. Oma lauma on tärkein. Ja niin on minullakin. Lapset, joiden vuoksi elän, joiden vuoksi teen mitä vain, jotta he saavat hyvän, yltäkylläisen elämän. Jotta he saavat kokea turvallisuutta. Heidän ei tarvitse koskaan olla yksin pelkojen, epävarmuuden tai minkään kanssa. Sen lupaan. Täällä tulee olemaan aina tuki ja turva. En tarkoita, että antaisin heille valmiin paketin, en. He saavat kyllä itse elää elämänsä, tehdä omat valintansa, ja olla juuri sellaisia kuin ovat. Minun tehtäväni ei ole heitä muuttaa miksikään. Minun tehtävä on tukea heitä matkalla, jotta he saavat kasvaa sellaisiksi, kuten on tarkoitus.
Raivo nousee juuri pintaan. Menneet kokemukset heijastuvat tähän hetkeen. Oikeudenmukaisuus on päivän sanoma. Lapsen oikeus. Oikeus olla lapsi. Oikeus tulla hyväksytyksi. Oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Ja jos tuo ei toteudu, minua rupeaa suututtamaan. Isosti. Tekisi mieli karjua.
Ja sitten palaakin mieleen ihana hetki. Rakas poikanihan jo minulle muistutteli leijonaluonteesta. Leikkimällä leijonaa. Taas kerran saan todeta lasteni olevan paras peili itselleni. Saapuu Rauha.
Ehkä mie kuitenkin olen täysin riittävä, tällaisena kuin olen. Matkalla minäkin.
