Sulkutila. Taas. Tällä kertaa se on enemmän pään sisäinen kuin ulkoinen tila. Eli osuiko jo upposiko juuri oikein. Liian usein tuntuu siltä, että kaikilla näillä rajoituksilla, pakoilla, sulkutiloilla ja mediahössötyksillä on tarkoitus saada meidät pois tolaltaan. Ja niin on jo käynyt. Pelkoa lietsotaan ja ihmiset lukitaan koteihinsa. Minne on kadonnut kaikki myönteisyys? Miksi ei keskitytä löytämän toivoa ja kylvämään ajatuksia uusista, paremmista mahollisuuksista kaiken tämän kaaoksen keskellä?
Mie olen pitkään toitottanut itselle, ettei nämä sulkutilat ja muut vaikuta minuun juurikaan. Ei vaikuta minun arjen tekemisiin eikä elämiseen. Vaan nyt on kyllä vaikuttanu. Olen reilu viikon ollut vaan kotosalla. On ollut tarve vetäytyä omaan tilaan. Sulkea radiot, uutiset sekä jättää some vähemmälle. Minun mitta tuli täyteen. Minun sisäinen järjestelmä ylikuormittui. Vähän niinkuin tietokone, johon ladataan liikaa tiedostoja. Se hidastuu, alkaa tökkimään ja lopulta koko järjestelmä kaatuu. Silloin tarvii painaa reset nappulaa. Päivittää kone siihen tilaan, jossa se oli viimeksi, kun toimi oikein mainiosti. En ole itse mikään tietokoneiden ihmelapsi, mutta reset toiminto on tuttu jo lapsuudesta. Ellen osannu etsiä ja korjata vikaa, oli helpoin resetoida. Ja puff, vika oli poissa. Enkä koskaan tiennyt, mikä se vika oli. Tarviiko sitä aina edes tietää? Mitä jos vain sallisi aina häiriötekijät kadota ilman, että sitä tarvii niin syvällisesti lähteä tutkimaan ja käsittelemään?
Normaalisti, kun huomaan toimintani hidastuvan ja alkavan takkuilla, teen oman resetoinnin melko pian tilanteeseen havahtumisen jälkeen. Annan tilan itselleni olla ja nollautua. Nyt meillä kuitenkin oli lasten hiihtoloma viikko. On vaikeaa olla, kun tietää tarvitsevansa mennä syvälle nollatilaan, mutta ei halua niin tehdä, koska se aika on lapsilta pois. Olenhan mie heidät kyllä opettanut jo aikaa siihen, että me jokainen tarvitsemme päivittäin hetken aikaa olla yksin ajatuksiemme kanssa, ja se meille on suotava. Alkuun se oli totuttelua, isosti. Sanoin, että äiti menee nyt 20 minuutin ajaksi yksin huoneeseen, joten ei saa häiritä. Tottakai juuri silloin lapsilla tuppaa nousemaan miljoona kysymystä ja ralli ovelle alkaa välittömästi. Kärsivällisyys oli tuossa hetkessä kaukana. Mutta sain terapiastakin neuvon jatkaa sinnikkäästi päivittäistä harjoittelua. Jos olet aina ollut saatavilla, jopa vessassa ollessa, on suuri muutos lapsille, kun et yhtäkkiä olekkaan. Luulen, että se herätti heissä alkuun ehkä myös turvattomuuden tunnetta. Mitä jos maailma räjähtää sillävälin kun äiti meditoi? Mitä jos nälkä yllättää? Entäpä se, kun tarvitsee juuri nyt vastauksen siihen, voiko kahden kuukauden päästä lauantaina kaveri tulla yökylään? Nyt kun asiaa mietin, alkaa naurattaan ja oikeastaan kaikkea tuota mie kaipaan arkeeni hyvin paljon juuri nyt. Silloin väsyneenä se otti päähän, mutta nyt ymmärrän sen kaiken kuuluvan elämään. Voi armollisuus, olet ihana vieras 😀
Armollisuus ja jälkiviisaus. Kuinka mahtavaa kaikki onkaan. Niin kipuilut kuin onnistumiset. Se mikä joskus teki kipeää, eli muutokset, näkyvät tänään isoina onnistumisina. Ja minä kun luulin ettei minussa ole sinnikkyyttä ollenkaan. Taisin olla väärässä. On niin helppoa sättiä itseään ja olla julma. Miten raaka sitä ihminen on ennenkaikkea itselleen?
Ja keltä se on oikeasti pois, jos olisikin armollinen ja hyväksyisi kaiken itsessään, vaikka sen 20 minuutin ajan?
Uskallatko sinä kokeilla?
Vielä tänään, ajatukseni kääntyvät enemmän sisään, joten ulostuonti ei ole tämän enempää ajankohtaista.
Palaillaan pian <3