Keskiviikkoiltana kaaduin maahan ja sitten kaikki lihakseni menivät veltoiksi. Makasin lattialla tajuissani, velttona ja puhekyvyttömänä. Ohjaaja tuli paikalle, tarkisti pulssin ja hengityksen. Ne olivat kunnossa. Ainoastaan silmät liikkuivat.
Nopeasti ohjaaja tajusi, että yritin kommunikoida silmien liikkeillä. Kaksi peräkkäistä silmänräpäytystä tarkoitti tällä “kyllä” ja silmien liikutus sivulta sivulle tarkoitti “ei”.
Ohjaajat siirsivät minut jumppamaton avulla sohvalle. Aika ennen nukahtamista oli haastavaa. Tunsin kaiken kehossani, mutta en saanut liikutettua mitään. Miten voi kommunikoida pelkillä silmillä, että korvan vieressä on hius, joka kutittaa niin, että olo on tukala. Miten silmiä pitäisi räpyttää, että toinen ymmärtäisi vasemman jalan sattuvan siinä asennossa, jossa se on.
Ohjaaja oli kärsivällinen ja jaksoi kysellä kyllä/ei -kysymyksiä. Lopulta nukahdin. Kun keskellä yötä heräsin pystyin taas jonkin aikaan puhumaan ja liikkumaan, kunnes menin taas veltoksi ja nukahdin uudestaan. Sitten taas heräsin ja sama toistui useita kertoja.
Torstaina velttous ja puhekyvyn menetys tapahtui kaksi kertaa. Kerran aamulla ja kerran illalla. Aamulla se kesti noin 45 minuuttia ja illalla noin kolme tuntia. Niiden välissä oli neljän tunnin pituinen jakso, jossa keho ei toiminut, mutta puhetta tuli normaalisti.
Olin jumissa omassa löysässä kehossani ilman tietoa siitä, milloin oire loppuu. Ohjaajat yrittivät keventää tunnelmaa. Minua ei naurattanut yhtään. Olen kiitollinen ohjaajille siitä, että he auttoivat minua. Sitä kiitollisuutta oli vaikeaa ilmaista kun päällimmäiset tunteet olivat turhautuminen, suru ja ärtymys.
Tein varoiksi paperille ohjeet miten ihmisten kuuluu toimia, jos tämä velttouskohtaus tulee. Paperissa lukee eri silmien liikkeiden merkitykset ja kysymykset, joita minulta pitää säännöllisesti kysyä. Esimerkkinä “Onko sinulla vessahätä” tai “Onko asento hyvä?”. Huomasin myös, että erityisesti tällaisessa tilanteessa on helpompaa kommunikoida vain yhden henkilön kanssa kerrallaan. Vaikka varmasti jokainen haluaa auttaa, on vaikeaa tai mahdotonta keskustella useaa keskustelua samaan aikaan.
Perjantaina velttousoire tuli vain illalla ja joitain kertoja kestäen vain hetken. Toivon, että se on merkki siitä, että oire alkaa helpottaa. Tämä oli minulle pelottava, mutta vain hetkellinen kokemus. Ymmärrän, että tällainen tila voi joillekin olla jatkuva tai kestää pidempään. Voin tämän kokemuksen perusteella vain arvailla, millaisia vaikeuksia he elämässään kokevat.