Olen Katariina Räikkönen, 20-vuotias ylioppilaskirjoitusten viimeiseen osaan valmistautuva lukiolainen Turun seudulta. Teen sisältöä Instagramiin ja videoita TikTokkiin sekä YouTubeen. Harrastan kansantanssia ja minulla on Touretten syndrooma. Minua on kutsuttu muun muassa some-vaikuttajaksi, tubettajaksi ja kansalaisaktivistiksi.
Nämä sanat tuntuvat kovin suurilta, koska some-vaikuttajat, tubettajat ja kansalaisaktivistit näyttävät tietävän, mitä tekevät ja vaikuttavat hyvin itsevarmoilta. En ole varma itsestäni ja mielipiteistäni, olen vielä keskeneräinen, ja sen sijaan, että olisin täynnä varmoja mielipiteitä, tiedostan yhä paremmin tietäväni varsin vähän.
Toisaalta, valmiutta kyseenalaistaa omaa tietämystään voi pitää signaalina avoimuudesta. Moni saattaa esiintyä julkisuudessa itsevarmempana kuin oikeasti on, joten en ehkä ole yksin epävarmuuteni kanssa.
Haluan omassa vaikuttamisessani jatkuvasti kehittää itseäni ja oppia uutta. Keskityin nuorempana vaikuttamiseen järjestöissä ja ryhmissä. Touretten puhjetessa, ollessani 16-vuotias, konkreettinen vaikuttaminen jäi hetkeksi tauolle, mutta halu vaikuttaa ei hävinnyt. Aikaisempien vaikuttamisen kohteiden rinnalle tuli luonnollisesti uusia, omaan elämään liittyviä kohteita.
Tourette aiheuttaa pakkoliikkeiden ja tahattomien ääntelyiden takia ihmetystä ja näen silmissäni eron ihmisten reaktioiden välillä; ovat ne, jotka tietävät, ja ne, jotka eivät tiedä.
Haluaisin lisätä tietoisuutta Tourettesta ja antaa myös muille somessa alustan lisätä tietoisuutta omista erilaisuuksistaan ja saada äänensä kuuluviin. YouTubessa haastattelenkin videoillani ihmisiä, joilla on erilaisia vammoja, diagnooseja tai sairauksia.
Minun arkeeni kuuluu ylioppilaskirjoituksiin lukemista, ticcailua, läksyjä, sosiaalista mediaa ja ajan viettämistä läheisten kanssa. Mainitsin ticcailun eli tic-oireiden ulos tulemisen erikseen yhdeksi arkeni osaksi, koska sitä se todella on. Välillä ilta menee kokonaan ticcailessa enkä saa mitään muuta tehtyä. Tavarat lentävät, juoksen edestakaisin ja suustani kuuluu huutoja, jotka ovat mitä vain viattoman “sipuli on pahaa” ja rivon kiroamisen välillä.
Huumori kuitenkin auttaa usein minua selviytymään touretten kanssa. Saatan sanoa tic-oireiden takia vahingossa jotain, joka sopii juuri tilanteeseen, ja saa niin minut kuin muutkin nauramaan. Vaikka on tietysti tilanteita, joissa mikään ei naurata, olen huomannut, kuinka tärkeää on osata ottaa tarvittaessa vaikeatkin tilanteet huumorin kautta.
Huumorin lisäksi myös asioiden pohtiminen on tärkeää. Tulenkin omalla blogivuorollani pohtimaan asioita oman, välillä aika hullunkurisen ja hektisen arkeni ja elämäni kautta. Pohdin myös isoja, minulle tärkeitä asioita ja otan niihin kantaa. Kerron blogivuorollani myös arjestani Touretten syndrooman kanssa.
Mainitsin aikaisemmin, että haluan oppia lisää ja kehittyä vaikuttajana. Haluan myös oppia ja kehittyä ihmisenä. Niissä on pieni ero. Pitää kehittyä ihmisenä, jotta voi kehittyä vaikuttajana.
Välillä maailman meno tuntuu masentavalta. Ilmaston muuttuessa ja pandemian levitessä maapallo tuntuu valtavalta ja epävakaalta paikalta. Olen joskus ajatellut, että minun täytyy suhtautua kaikkeen positiivisesti, etten vain olisi muille taakaksi. Tämä typerä ajatus yrittää välillä vieläkin tunkea päähäni. Elämään kuitenkin kuuluvat kaikki tunteet ja hyvät sekä huonot hetket. Ihmisenä kehittymistä on myös se, että opettelen käymään läpi vaikeatkin tunteet, ja sitten suuntaan katseen eteenpäin.
Tässä vain pieni avaus minusta ja elämästäni. Toivotankin teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi kurkistamaan arkeeni ja mieleeni Blogilinjalla. Tapaamisiin!