Kun olin 15 -vuotias astelin Tamperetalon lavalle pitämään puhetta. Oli Suuri Tasa-arvojuhla ja katsojia oli paljon. Minua jännitti, mutta halusin todellakin pitää puheen, koska aihe oli tärkeä. Puhuin tasa-arvon tärkeydestä ja haastoin lopussa silloisen pääministerin Juha Sipilän Girls Takeover -tempaukseen, eli “luovuttamaan” paikkansa pääministerinä päiväksi tytölle.
Hän otti haasteen vastaan ja sanoi omassa puheessaan: “Minun kalenterissa lukee nyt 11.10. (2017), että Katariina hoitaa homman”. Tämä lausahdus johti raikuviin aplodeihin. Itse olin siinä hetkessä kiitollinen, mutta enimmäkseen yllättynyt ja hämmentynyt, sillä eihän minun ollut tarkoitus itse pääministerin paikkaa vallata. Ajattelin, että päätetään vasta myöhemmin, kuka tyttö sen paikan saa. No tärkeintä kuitenkin oli, että tasa-arvoa edistettiin.
Tavoitteeni teininä ei ollut ihan pienin mahdollinen… Halusin pelastaa maailman. En tosissani uskonut yksin pelastavani koko maailmaa, mutta halusin kovasti yrittää ja tehdä töitä paremman tulevaisuuden eteen. Minulla oli silloin vielä diagnosoimaton ADHD eli olin nepsynuori. Haasteita oli, mutta myös se ehkä juuri ADHD:n tuoma päättäväisyys ja sinnikkyys oli jotain, mitä en vaihtaisi pois.
Plan International Suomen Lastenhallituksen jäsenenä ja muutenkin kävin paljon puhumassa ja osallistumassa tapahtumissa. Lastenhallituksen kautta tutustuin mahtaviin nuoriin ja pääsin vaikuttamaan sekä kokemaan hienoja juttuja jo nuorena. Kärsin kovasta maailmantuskasta, olin ahdistunut ja epävarma, mutta silti toiveikas. Janosin tietoa, mutta en todellakaan vielä tiennyt tarpeeksi. Minulla oli paljon sanottavaa, pohdittavaa ja etenkin opittavaa.
Mietin nykyään usein, mitä kaikkea olisin silloin 15-16-vuotiaana vaikuttaessani voinut tehdä paremmin. On hyvä kehittyä ihmisenä, mutta haluan kriittisistä ajatuksistani huolimatta antaa nuoremmalle itselleni myös armoa. Tein kuitenkin valtavasti hommia ja halusin koko ajan oppia uutta.
Kun olin 16-vuotias, elämässäni tapahtui suuri käänne. Olin saanut stipendin kansainväliseen lukioon Costa Ricaan. Kevät 2018 oli onnellinen ja toivoa täynnä, mutta tic-oireiden pahentuessa se iloinen kevät vaihtui vaikeaksi kesäksi. Koulupaikka Costa Ricassa peruttiin ja vaikuttaminen sai jäädä sivuun. Olin pitkään vain sätkivä, ahdistunut, väsynyt ja pelokas. Vanhasta minusta ei tuntunut olevan paljoa jäljellä.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin taas vaikuttamaan. Minulle ihan uudella tavalla. Tajusin, että Tourettesta on pakko puhua, jotta ihmiset ymmärtäisivät, etten tee outoja oireita tahallani. Tein Youtubeen videon “Mikä on Touretten syndrooma?” Sen jälkeen olen tehnyt eri somekanaville paljon kaikenlaista sisältöä ja minua on kutsuttu jopa aktivistiksi. Seuraavassa postauksessa lisää tämänhetkisestä aktivismistani.