Pääsin jälleen kerran sairaalasta kotiin. Tai oikeastaan jouduin; en kokenut olevani valmis palaamaan kotiin, mutta lääkäri päätti toisin. Pakkasin vähäiset tavarani ristiriitaisissa tunnelmissa. Kotini on melkein sairaalan vieressä, joten matka ei kestänyt kauaa. Odotin epätoivon aaltoa avatessani kotiovea. Sitä raastavaa epätoivoa, jota olin kokenut Lontoosta saakka. Vähäiset postaukseni sosiaalisessa mediassa ovat olleet tätä luokkaa:
“Elämä on ihmeellistä.
Tämän kuvan ottamisesta on kulunut kaksi vuotta ja vähän päälle. Olin onnellinen ja terve. Ura oli nousukiidossa.
Nyt, yhtäkkiä, herään todellisuuteen, jossa kehoni ei enää toimi, koska halvaannuin auto-onnettomuudessa noin viikko tämän kuvan ottamisen jälkeen.
En pysty liikkumaan kunnolla. Peilistä katsoo possu vastaan.
Silti, minun PITÄISI olla kiitollinen jokaisesta päivästä, koska alkuun näytti siltä, että en kävele enää koskaan.
Minulla on edelleen töitä, olen edelleen hengissä. Kävelen edelleen. Elämäni on täynnä ystäviä, jotka rakastavat minua.
Joskus toivoisin silti voivani palata siihen hetkeen, kun tämä kuva otettiin.
Ulkonäköni voin saada takaisin, pikkuhiljaa. Mutta mitä väliä sillä on? Olen hengissä, valmennan muita hyväksymään itsensä sellaisina, kuin ovat. Miksi en kykene enää itse samaan?
Saanko koskaan takaisin sitä IHMISTÄ, joka olin? Tuntuu, kuin olisin enää pelkkä varjo kuvan naisesta.
Mutta..
kiitos, että minulla on teidät elämässäni. SE on kaikkein merkityksellisintä.”
***
Onnettomuuden jälkeen meni vuosia rauhallisesti, kunnes heinäkuussa kaikki kääntyi päälaelleen [kts. edelliset osat tästä blogisarjasta]. Olen ollut heinäkuusta asti enemmän tai vähemmän epätoivoinen, pelokas ja ahdistunut. Nyt, avatessani kotioven, jokin oli kuitenkin muuttunut; epätoivo oli poissa. Olin ainoastaan helpottunut, jopa toiveikas.
En tiedä, mikä muutoksen aiheutti, mutta olen siitä äärimmäisen kiitollinen.
Olen varovaisen innoissani tulevista työmahdollisuuksista.. ja toivon vain, että kaaos elämässäni on tältä erää ohi. Suoraan sanottuna en jaksaisi enää yhtäkään negatiivista tapahtumaa. Joten Kiltti Universumi, jos kuulet tämän, anna minun pitää positiivinen olotilani edes hetken aikaa!
Istun edelleen muuttokamojen keskellä Pihtiputaan keskusta-asunnossani. Olen nyt hakenut töitä Tampereelta ja pääkaupunkiseudulta, joten uusi muutto saattaa olla hyvinkin pian edessä. En osaa päättää purkaisinko tavaroitani vai luottaisinko siihen, että töitä löytyy? Freelancetöitä voin toki tehdä täältäkin käsin, mutta Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen pikkupaikkakunnan ympyrät ovat alkaneet ahdistaa.
Kaikki tietävät kuka olen, mitä teen -ja mikä pahinta, mitä virheitä olen tehnyt. Rikkinäinen juorupuhelin on pitänyt huolen siitä, että pienimmätkin virheeni ovat muuttuneet kärpäsistä härkäsiksi.
Ihan, kuin omassa elämänhallinnassa ei olisi tarpeeksi handlattavaa ilman joka puolelta tujoittavia ja kuiskuttelevia mummukoita. Joten tuumasta toimeen; lisää työhakemuksia, lisää asuntohakemuksia, lisää lepoa.. jotta voimani riittävät tähän muutokseen.
Ihanaa syksyn aikaa!
XoXo Hede