No niin, tässä lupaamani viimeinen osa Lontoon-seikkailusta. Tämänhetkisessä elämässänikin on tapahtunut paljon kaikenlaista, joten uutta postausta nykyhetkestä on luvassa pikapuoliin.
Olimme siis vuokranneet avustajani kanssa ystäväni Lontoon-asunnon. Kyseinen ystäväni, jota en ollut ehtinyt tuntea kauaa, tuli käymään kotona lähtöpäivämme aamuna ja huomautti, että lattia näyttää likaiselta. Stressitasot nousivat kattoon; olin itse pääasiassa nukkunut koko matkan vahvan relaksanttilääkityksen vuoksi. Olimme ottaneet hotellihuoneen pariksi viimeiseksi päiväksi ennen kotiinpaluuta ja sovimme, että menen hotellille Uberilla edelta, avustajani tekee loppusiivouksen ystäväni kodissa ja tulee hotellille perässä.
Uberin tulo kesti ikuisuuden. Istuin jalkakäytävän helteessä odottamassa, sillä jalkani eivät edelleenkään kantaneet. Samalla kadulla istui muutama kaveriporukka oluet kädessään. Tunsin oloni todella ankeaksi ja uskon vakaasti näyttäneeni lähinnä kassi-almalta. Uber-kuski otti minut siitä huolimatta kyytiin ja lösähdin takapenkille odottamaan, että pääsen lepäämään Canary Wharfin luksuskaupunginosassa sijaitsevaan hotelliimme.
Minua tervehdittiin kuin vanhaa ystävää ja tavarani kannettiin ylimpään kerrokseen. Sviittiin! En todellakaan osannut odottaa svii
ttiä, mutta koska olen kyseisen hotellin kanta-asiakas, olin saanut mukavan yllätys-upgreidauksen tavallisesta huoneesta. Piristyin välittömästi (mikä tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että jaksoin hillua huoneessa pyjama päällä, roikkua kattokruunussa -en todellakaan koko painollani, olisi tullut hieman kalliimpi lasku perässä- ja ihailla Thamesin yli näkyvää Lontoon kaupungin siluettia).
Huoneessamme oli erillinen kylpyhuone, jonka keskellä seisoi valtava tassuamme. Himmennettyjen lasiseinien kautta oli mahdollisuus ihailla lähes 360 asteen näkymää Lontoosta ja nauttia samalla tassuammeen poretoiminnoista. Lilluin ammeessa tuntitolkulla viimeisenä matkapäivänä ja katselin maisemaa, jossa minun oli ollut tarkoitus seikkailla. Mutta nyt kävi toisin.
Lähdin lentokentälle viiden maissa aamulla. Hyvästelin avustajani ja hyppäsin Uberin kyytiin väsyneenä ja myös jokseenkin lannistuneena. Kuskikseni sattui Bangladeshista Lontooseen lapsena muuttanut nuori mies, joka avasi keskustelun jo ennen kuin ehdin istua paikalleni. En olisi jaksanut puhua, mutta pakkohan minun oli vastata, kun minulle puhutaan.
Ja hyvä niin. Matka hotellilta lentokentälle kesti noin tunnin ja puhuimme tauotta koko matkan. Mies kertoi omasta ja perheensä jatkuvasta taistelusta rasismia vastaan, toimeentulon turvaamiseksi edes jollain tavalla ja monesta muusta asiasta. Oma pieleen mennyt matkani muuttui hetkessä sivuseikaksi, kun sain asioihin hieman toisenlaista perspektiiviä.
Ajattelen asiaa nyt näin; reissu meni kenties pieleen, mutta se tarkoittaa vain sitä, että saan yrittää unelmieni työreissua uudelleen, kun olen paremmassa työkunnossa. Unelmani ei suinkaan kuollut, päinvastoin.
Parempi onni ensi kerralla. Pakko olla!
XoXo Hede