Ensimmäisissä postauksissa lupasin kertoa tapahtumia työmatkaltani Lontooseen. Koska status quo on tylsä, kuin maustamaton kaurapuuro, palaamme tässä postauksessa Lontooseen.
Ideana oli siis, että vietän Lontoossa kuukauden kirjoittamassa opaskirjaa vammaisille ja pitkäaikaissairaille matkailijoille. Minulla on kirjasta sopimus matkamedia Tripsterin kanssa ja olen aloittanut urakan vuonna 2020, kun lähdin Lontooseen muiden töiden perässä.
Lähdin avustajani kanssa matkaan 28. heinäkuuta. Odotukset olivat korkealla, vaikka Iso-Britannian helleaalto oli pahimmillaan. Lontoossa oli annettu punainen säävaroitus ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.
Saavuimme perille puolen yön jälkeen. Olimme suunnitelleet siirtymistä Stanstedin lentokentältä majapaikkaamme Peckhamissa Uberilla – mutta sovellus alkoikin yhtäkkiä jumittaa. Päädyimme jonottamaan paikkaa sadan muun ihmisen kanssa National Express -yöbussiin. Pääsimme matkaan kahden maissa yöllä.
Bussi jättää meidät täysin väärälle puolelle Lontoota. Kaupunki on tyhjä; Uber-sovellus jumittaa edelleen. Istun matkalaukkujeni päällä tuhertamassa itkua puoliksi sulanut kuppikakku lohtunani. Tunnen oloni viisivuotiaaksi.
Lopulta saamme kyydin avustajani kanssa ja pääsemme majapaikkaamme; ystäväni asuntoon Etelä-Lontoossa. Olen itkupotkuraivarin partaalla väsymyksen ja helteen vuoksi. Painun suoraan nukkumaan.
Tai niin minä kuvittelen tekeväni.
Asunnon alakerrassa on ranskalais-afrikkalainen ravintola, jonka barbecue-ilta on vasta alkanut. Karibialaistyylinen musiikki soi täysillä, ja ihmiset huutavat toisilleen sen ylitse. Jos pidän ikkunat kiinni, äänet vaimenevat hieman. Mutta asunnon lämpötila nousee sietämättömäksi.
Jos pidän ikkunat auki, edes vastamelukuulokkeiden ja korvatulppien yhdistelmä ei auta. Puhumattakaan grilliruuan käryistä, jotka puskevat hengitysilmaa pois tieltään. Itkupotkuraivari on odottanut sopivaa tilaisuutta.
Se tulee kello viisi aamulla.
Tarina jatkuu ensi osassa!