Kahdessa viimeisessä osassa olen kertonut elokuisesta Lontoon-matkastani; viimeisin postaukseni päättyi sanoihin “jännitys tiivistyy, mitäs nyt?” -Jatkan tarinaa seuraavassa osassa, sillä haluan tässä kohtaa päivittää tämän hetken kuulumiset.
***
Lokakuu pääsi juuri alkamaan -ja ollen jälleen sairaalassa. Neljännen kerran lyhyen ajan sisällä. Sekä fyysiset että psyykkiset syyt ovat kumuloituneet, joten osastojakson syyt ovat moninisia. Yksi syistä on joitakin päiviä sitten kohtaamani väkivalta. Mietin pitkään, voinko kirjoittaa tästä aiheesta, koska en ole kertonut asiasta juuri kenellekään. Edes suurimmalle osalle lähimmistä ihmisistäni. Haluan sen vuoksi korostaa, että fyysiset vammani eivät ole vakavia. Ne olisivat voineet olla, koska minulla on taustalla niskan ja selän murtumat. Onni oli jälleen matkassa mukana.
Psyykkinen puoli onkin sitten toinen juttu. On vaikeaa ymmärtää, saati hyväksyä sitä, että minua satuttaa ihminen, jonka kuuluisi välittää minusta. Suomessa lähisuhdeväkivaltaa kokee enemmän, kuin yksi ihminen tunnissa 24/7, ympäri vuoden. Joten ikävä kyllä on todennäköistä, että myös osa tätä tekstiä lukevista on kokenut samaa, kuin minä.
Tilastokeskuksen rikos- ja pakkokeinotilaston mukaan vuonna 2020 perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneita ihmisiä oli Suomessa kaikkiaan 10 793. Tilastot perustuvat viranomaisten tietoon tulleisiin tapauksiin ja todellisten lukujen voidaan olettaa olevan vielä suurempia, sillä läheskään kaikkea perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa ei ilmoiteta viranomaisille.
Kaikista perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneista aikuisia on 78,4 % eli noin 8 500 ja yli puolet aikuisista on iältään 25–44-vuotiaita. Perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneista aikuisista naisia on 75,2 % eli 6 392, kun taas epäillyistä tekijöistä 78,1 % on miehiä.
Lähisuhdeväkivallan pitäisi saada enemmän jalansijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vaikka se ei olekaan enää samanlainen tabu, kuin vielä viime vuosikymmeninä, aiheen ympärille liittyy edelleen suunnaton määrä häpeää ja syyllisyyttä.
Myönnän; en meinannut uskaltaa kirjoittaa tästä aiheesta itsekään. En vain läheisteni vuoksi, mutta myös nimenomaan tilanteen aiheuttaman häpeän ja syyllisyyden vuoksi. Pyyhin aloituksen pois lukemattomia kertoja. Mutta jos minä en journalistina pysty tekemään tätä keskustelun aloitusta, en ansaitse ammattinimikettäni.
Olen tehnyt tällaisen aloituksen ennenkin. Se löytyy täältä.
Mitä häpeän? Mitä pelkään? En ole tekijä, olen uhri. Ja tässä koko häpeäni alkulähde: en halua leimautua uhriksi. En suostu olemaan uhri.
Olen vahva, älykäs, moneen kykenevä nainen -jolla on väkivallan kokemuksia.
Mutta uhri en ole.
Nyt enkä koskaan.