Jäimme edellisessä osassa siihen, että olemme päässeet avustajani kanssa perille Lontoon-majapaikkaamme – ja erinäisten sattumusten sarjan seurauksena saan itkupotkuraivarit viiden aikaan aamulla.
Saan kuitenkin nopeasti unen päästä kiinni ja aamulla herätessäni kaikki negatiiviset ajatukset ovat tiessään. Katson ikkunasta ulos ja näen kaksikerroksisen bussin ajavan ohi värikkäästä ihmismassasta, jota Peckhamin pääkatu on pullollaan. En voi kuin nauraa onnesta. Tätä on odotettu NIIN paljon ja NIIN kauan!
***
Aloitamme työt, kun olemme selvinneet pahimmasta keskipäivän helteestä. Ensimmäinen työtehtävä on bongata kaikki invavessat vilkkaalla Oxford Streetin alueella. Lontoota tuntevat henkäisevät kauhusta tässä kohtaa. Alue on valtava ja kaoottinen. Heitän kyynärsauvani selkään ninjan miekan tapaan siltä varalta, että jalkani antavat jossain kohtaa periksi. Saatan sanoa pari voimasanaa itsekseni, kun lähdemme kävelemään.
Uskomatonta, mutta totta. Joudumme kävelemään ostoparatiisikadulla ainakin kaksi kilometriä, ennen kuin löydämme ensimmäisen esteettömän vessan. Tai oikeastaan kaksi; toinen on invamerkillä varustettu koppi sivukadulla -joka on lähemmin tarkasteltuna kiinni. Toinen vaihtoehto on kadun vastakkaisella puolella, Selfridges-tavaratalon alakerrassa.
Menemme pyöröovista sisään, sitten liukuportaille. Esteettömiä reittejä ei ole merkitty millään tavalla ja henkilökunnan huomiota on vaikea saada kiinnitettyä ihmispaljoudessa. Olen paniikkikohtauksen partaalla jo ennen, kuin pääsemme loputtomana kiemurtelevan vessajonon päähän. Miten voi olla mahdollista, että tällaisessa metropolissa on niin vaikeaa päästä vessaan?
***
Iltaan mennessä olemme väsyneitä, kuivuneita ja turhautuneita. En uskalla juoda nesteitä kävellessämme, koska vessoja on todella vaikea löytää ja selkäydinvammani vuoksi en kykene pidättelemään yhtä kauaa, kuin vammaton perusjamppa. Hengähdämme Hyde Parkissa ja huomaan jalkojeni kramppaavan.
Ei hätää – minulla on relaksanttini mukana.
Arvioin voimani ja lääkityksen määrän väärin. Noustessani ylös gravitaatio voittaa ja olen naamallani asvaltilla.
Entinen Lontoon-osoitteeni on edelleen voimassa (asuin Lontoossa 2020-2021) ja minut viedään sen perusteella sairaalaan täysin vastakkaiselle puolelle Lontoota, kuin missä nykyinen majapaikkamme on.
Se on kuitenkin murheistani pienin, sillä aikataulumme Lontoossa on todella tiukka omalle kunnolleni. Jos työnteko viivästyy, joudun tekemään joko tuplapitkiä päiviä tai jättämään vapaapäiviä välistä pois. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta hyvältä -saati järkevältä.
Jännitys tiivistyy. Mitäs nyt?