Tämän tekstin piti alkaa mielettömällä fiiliksellä, unelmien kesäreissua odotellen suunnilleen näin; “Lontoo kuuluu kaikille. Metropolilla on pitkien välimatkojen ja järkyttävien, eri tasoilla olevien metrolaiturien sekä pitkien, tukahduttavien tunnelien maine. Mutta kaupunki tarjoaa loputtomasti nautintoa myös vammaisille, erityisherkille ja muille ei-perusmatkailijoille”.
Mikäli kirjoittaisin tätä blogia perusnaistenlehteen, päivittelisin lopputekstin ajan erilaisten vammojen ja lääkitysten -uusien sekä vanhojen- aiheuttamia katastrofintapaisia tilanteita, joita matkani oli täynnä. Tämän blogin lukijakunnalle reissullani sattuneet asiat muistuttavat kuitenkin lähinnä perustiistaipäivää.
Tästä syystä lienenkin -vaikka itse sanonkin- yksi parhaista erityismatkailijoille suunnatun opaskirjan kirjoittajista. Projektin, josta tämän blogisarjan piti pääasiassa kertoa. Olen asunut Lontoossa kaikkiaan kolmisen vuotta ja kokenut tuona aikana paljon sellaista, joka saattaisi pilata “perusmatkailijan” reissun -tässä nyt yhtään “tavallisia” matkailijoita väheksymättä ja erityismatkailijoiden kokemuksia korostamatta. Kunhan totean.
Palaan matkaani seuraavissa postauksissani ja siirryn tässä kohtaa tähän päivään, joka on aiheuttanut minulle uudenlaisen, odottamattoman dilemman. Palattuani Lontoosta elokuun lopulla olin menettänyt suurimman osan kävelykyvystäni. Olen turvautunut ennenkin järjestäytymättömien tahojen vapaaehtoisiin avustajiin ja niin tein nytkin.
Sain kuuden tunnin bussimatkalle seurakseni, taluttajakseni ja laukkujeni kantajaksi hieman päälle parikymppisen latvialaispojan, Edgarin. Erinäisten sattumusten vuoksi muutin suoraan bussipysäkiltä asuntoon, jota en ollut aiemmin nähnyt. Asunnossa ei ollutkaan vuodesohvaa, jonka olin luvannut avustajapojan käyttöön ennen paluumatkaa. Siis voi järkytys. Viimeinen asia, mitä tässä kohtaa kaipaan, on kummallisten sattumusten sarjan aiheuttama ihastus minua puolet nuorempaan avustajaan.
Olen aina ihastunut helposti. Tämä tilanne vaikutti kuitenkin lähinnä käänteiseltä Tukholma-syndroomalta. Edgar, “Eddie”, hätkähti tilannetta huomattavasti vähemmän, kuin minä. Katastrofiajattelun kierre lähti jylläämään päässäni välittömästi: “ihastun, teen jotain tyhmää, ihastun lisää, Eddie häipyy Latviaan tai jonkun muun matkaan, olen hajalla, kaikki on pilalla seuraavat puoli vuotta.
Jatkan stooriani tulevan viikon aikana. Jännittää itseäkin, että miten tässä käy.. tosin minua
jo hieman tuntevat taitavat tietää vastauksen..
Ihanaa alkusyksyä, nauttikaa elämästänne!
XoXo Hede