Pirtin loukossa pällistelee kahdeksan poijan pässiä. Kaksi ikiomaa ja kuusi mummotettavaa. Minulle tuo pässinpää on hellittelynimi. Välillä vilikerit pökkivät sinne tänne pitkin seinäparruja. Peräkanaa juostaan, ulistaan, ulvotaan, mylvitään, ölistään ja kiljahdellaan niin, että tölli tärisee ja ikkunat helisee.
Rääkytään, remutaan, otellaan, painitaan. Taistellaan taukoamatta, kopistellaan kepeillä, paukutellaan palloilla, Rakennetaan linnoitukset kymmenestä täkistä ja viidestätoista tyynystä, joihin juuri olen vaihtanut puhtaat petivehkeet.
Rakkaat eivät ota vastaan papatusta eivätkä puhetta. Minulla ei ole tapana kiljua eikä karjua, joten kaikki keskustelu kaikuu kuuroille korville.
Yleensä katson aikani, etteivät he tapa toisiaan. Pitelen päätäni, yritän laskea sataan, sitten aloitan täysistunnon, lahjonnan ja kiristyksen. Leikkimielisen sellaisen.
Pässit riviin! Karkit kuppeihin. Jokaiselle juuri saman verran ja samanlaiset namut sekä mehut. Muuten menee nahisteluksi ja on uusi sota päällä.
Ennen kuin saa yhtään maistiaista, alkaa sopivan leffan valinta. Se onkin oma episodi. Miltä kanavalta tai viihdepalveluista löytyy jokaista miellyttävä elokuva. Yleensä jokin kiva stoori stalkataan porukalla.
Kyseinen tilanne on nykyisin harvinaista. En pysty, enkä jaksa olla koko kuusikon kanssa kerralla. Minua harmittaa ja on huono mieli, koska pojat haluaisivat olla sakilla luonani.
Pieni lapsi ei voi ymmärtää, miksi se mummi ei ota heitä. Ei sitä aina ymmärrä omatkaan lapsenikaan, ja olosuhteet ovat luoneet hankauksia.
Kun ihminen haluaisi ja toivoisi tekevänsä kaikkensa, eikä sitten siihen kykenekään, kokee oman riittämättömyyden tunteen. Se jyrsii, sydän on sykkyrällä tämän Tokmannin fleece-takin alla.
Milloin sitten ihmisellä syntyy riittämättömyyden tunne?
Nykyisin vaaditaan joka paikassa paljon. Lapsuudessa täytyy olla älykkö jo ennen kuin osaat kävellä ja puhua. Tarhassa on oltava osallistuja heti, kun saat töppöset jalkaasi. Pitää osata lukea ja laskea ennen ekaluokkaasi. Koulutusura täytyy päättää ennen yläastetta. Lukiosta on kirjoitettava ällän paperit, muuten et ole mitään.
Olemme somen sätkynukkeja, luemme menestystarinoita. Meitä mitataan saavutusten, suoritusten ja tutkintojen kautta. Jos lista on puutteellinen, mammonaa, voittoa ja kunniaa eikä sitä himoittua menestystä saavuteta eikä ansaita.
Ylisuorittamista ylistetään. Ihmistä ihannoidaan tittelin takia. Janotaan arvostusta, hallitsemista, valtaa, johtajuutta sekä päätöksentekopalleja.
Liki kaikki poliitikot ja johtajat näyttävät istuvan lukuisissa eri luottamustehtävissä, joissa tavalla tai toisella päätetään meidän asioistamme. Puhumattakaan siitä, kuinka muhkeat palkkiot jokaisesta kahvitteluhetkestä maksetaankaan.
Vallanhimosta on erittäin ikäviä määritelmiä ja se on johtanut surullisiin tragedioihin kautta historian.
Minun mielestäni oman edun tavoittelija ei saisi pitää kiinni vallan kahvasta. Kuka ikinä onkaan päättämässä yhteisitä asioista, hänen tulisi olla maailman epäitsekkäin ihminen.
Kun ei ole titteliä, tohtorin tai tuomarin virkaa, tavallinen tallaaja tuomitaan, teki niin tai näin. Kun mikään ei ole tarpeeksi hyvää, teet kaiken väärin päin.
Huonommuuden ja riittämättömyyden tunne voi orastaa lapsuudesta saakka. Epäterveellisellä kasvuympäristöllä ja maaperällä se versoo ja vahvistuu vanhetessa.
Elämän erilaiset kriisit ja muutokset voivat aiheuttaa avuttomuutta ja hätää, jotka johtavat lähes vääjäämättä masennukseen. Kovin moni ei näe omaa tilannettaan, ei osaa tai ei uskalla hakea apua. Häpeäpaaluun naulitseminen ja sormella osoittaminen on yksi syy, että jäädään murheineen neljän seinän sisälle.
Usein arjen rutiinit muuttuvat. Masentunut hiljenee, viestit ja puhelut vähenevät ja loppuvat. Kyläilyistä ja tapaamisista ei ole enää tietoakaan.
Ilo vaihtuu pohjattomaksi suruksi. Kaikesta tekemisestä kumpuaa suuri syyllisyys, kohtuuttomuus sekä riittämättömyys. Enää ei jaksa tehdä mitään, lopulta ei kykene tekemään pienintäkään askaretta.
Masentuneisuus ajaa ahdistukseen, apatiaan, paniikkiin, pelkoon, epätoivoon ja synkkyyteen. Pienikin keskustelu voi tuntua loukkaukselta, vaikka sanat olisivat suunnattu täysin toisaalle.
Kun tilanne kärjistyy niin tukalaksi, että masentuneella ei ole enää toivoa tulevaisuudesta. Jos häneltä kuulee sanat: ”miksi minä täällä elän”. Tai jos on vinkkejä siitä, että hänellä on tunne, ettei enää merkitse mitään tässä maailmassa, ollaan vakavalla tiellä. Ihmisellä pyörii mielessä ajatukset kuolemasta.
Voiko itseltään vaatia liikaa? Voiko läheiseltään vaatia liikaa?
Olen sata varma, että läheisten on pakko huomata kriisin kohdanneen käänteet.
Minun mielestäni olisi paras tapa kohdata kuolemaa tai itsemurhaa hautova niin, että näyttää välittämisensä. Kertoo, että nyt kaikki asiat ei ole kohdallaan. Voisimmeko puhua siitä. Voisimmeko katsoa, mistä lähtisimme yhdessä hakemaan apua.
Kaikki fraasit: ”kyllä se siitä”. ”Aika parantaa haavat”, saa jättää kielen taakse.
Yhteiskunnan ja yhteisön tulisi suhtautua lempeämmin sairastavaan kansaan. Hoitoon tulisi päästä heti, kun siltä tuntuu. Terveydenhuollossa on nimittäin todella vaikea päästä puhumaan ja purkamaan tunteitaan, kun pattitilanne painaa.
Suomen itsemurhatilastot kuuluvat synkimpiin koko maailmassa. On tehty erilaisia tutkimuksia, yhden mukaan jopa 80% itsemurhan tehneistä on potenut jonkinasteisesta masennusoireyhtymästä. Lähde: Aikakauskirja DUODECIM.
Olen kertonut aiheesta, josta nykyisin uskalletaan puhua. Sairastaminen on oravanpyörä, joka tuo aina lisää uusia vaivoja. Niin on käynyt minullekin, diagnoosien lista alkaa olla parissakymmenessä.
Tuo masennus, iski myös minuun. Kävin sen kanssa pohjalla, kuoleman porteilla asti. Parin vuoden ajan joka päivä, joka tunti ja joka ainoa minuutti mielessä pyöri vain ja ainoastaan, miten, missä ja milloin toteutan suurimman haaveeni – itsemurhan. Mitään muuta minulla ei silloin ollut elämässäni.
Eli tiedän, mistä puhun.
Mutta nyt eletään tätä päivää. Ajatukset ovat vaihtuneet, mieli on valoisa ja tulevaisuuteen on monenlaisia suunnitelmia.
Sen verran taas yritän teitä neuvoa: katselkaa ympärillenne. Huomioikaa, jos läheisenne voi pahoin. Auttakaa, se ei ole keneltäkään pois.
Tai jos mieli on maassa, pyytäkää apua, se ei ole häpeän paikka. Suon silmästä olen minäkin noussut, siihen pystyy joka ikinen ihminen.
Kaikille ei tarvitse olla mieliksi. Pitää ajatella myös itseään, omia voimavarojaan.
Vanha sanonta on niin totta, kun yrität olla mieliksi kaikille.
”Kun kumarrat yhteen suuntaan, niin pyllistät toiseen”.