Korona on kylvänyt pelkoa koko kansakuntaan yli kahden vuoden ajan.
Olemme vikisseet, kun vilkas virus on viuhunnut vinhaa vauhtia. Luomakunnan älyköt eivät ole pysyneet perässä.
Viruksen vipellyksestä ei ole varmuutta. Huippuunsa kehitetty teknologia tuntuu taantuneen sen edessä. Virus virnistää, vemputtelee voltteja ja tutkijat valuvat juoksuhiekkaan.
Olemme kyvyttömiä kontrolloimaan olemassaolon kilpajuoksua.
Emme voi laittaa kapuloita elämän rattaaseen. Maailmaa ei saa maija tai matti meikäläisen mallille. Eikä sitä voi hallita haluamallaan tavalla.
Kylmä totuushan on se, ettemme voi vaikuttaa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Kuitenkin omalla käyttäytymisellämme voimme valita asenteemme ja ajatuksemme. Samalla suhtautumistapaa voidaan suunnata suopeaksi ja suosiolliseksi.
Pelko kylvää paniikkia ja pakokauhua. Kuvitellaan kaikkein kamalinta kotiväen kohdalle.
Itselläni ei ole suuria pelkoja. Huolenaiheita kyllä riittää loputtomiin, joiden vuoksi naama on venähtänyt kuin ylikuumenneella vahanukella, hiukset tippuvat tuppoina. Kulkeminen on kuin kilpikonnalla ja ruoto rapsahtelee kuin hapankorppu.
Olen aina uskonut ihmisiin, yhteiskuntaan ja järjestelmään. Minä kasvoin perinteisten arvojen henkeen. Koti, uskonto ja isänmaa istuvat tiukasti takalistossani.
Selkärankaani on jäänyt lapsuudesta muistijälki. Kotona minua suojelee perhe, koulussa opettajat ja muu henkilökunta. Kemijärvellä lääkärit, hoitajat sekä kunnan työntekijät. Lapissa ainakin keskussairaala. Koko maassa sotilaamme, jos joku vielä hyökkää meitä vastaan.
Eli pelätä ei tarvitse, kun aina on apu lähellä. Niin minulle lapsena opetettiin.
En oppinut pelkäämään. Mutta lapsuuden luottamus on saanut kovan kolahduksen kokemusten myötä.
Omatoiminen jo kolmevuotiaana
Olin jo kolmevuotiaana omatoiminen. Kun touhotin, en tarvinnut kädestä pitelijää. Tuolloin matkasin ensimmäisen kerran mummilaan Kuusamoon yksin linja-autolla. Sen jälkeen törötin kassieni kanssa etupenkillä joka viikonloppu.
Kiharainen käkkäräpääni pyöri kuin väkkärä ja suu kävi kuin papupata. Siinä ei Kitkalle matkaajilla ollut hiljaista hetkeä, kun pikku-Elisalla oli niin paljon utelemista.
Minulla keikkui hieno valkoinen käsilaukku olalla. Siellä oli punainen kukkaro, josta sain maksaa Kervisen taukopaikassa naminyssykän. Koskaan ei pelottanut, että jäisin pois kyytistä välillä. En osannut kelloa, mutta seurasin, mitä muuta matkustajat ja kuski tekivät. Muistan, kun kysyin kuljettajalta: ” joko sitä lähdetään”.
Jalat ei yltänyt maahan, kun pyllötin penkillä, heiluttelin koipiani ja kuuntelin kotimaisia iskelmiä, sen mitä haastatteluiltani kerkesin.
Alun toisella kymmenellä sytkytin perämoottorilla karikkoista vesistöä pitkin kesämökille. Isä opetti reitin. Minua ei pelottanut syksyn hämärässä sade eikä ukkonen sähköttömässä mökissä.
Sata seikkailua ja sähläystä olisi kerrottavana, mutta jääköön ne siihen suunniteltuun kirjaseen. Mikäli siitä joskus tulee totta, jos siis ikä ja terveys riittää.
Lumen, jään ja myrskyn armoilla
Asun keskellä ei mitään ja saatan olla jopa kuukausia täysin erakkona metsän keskellä. Sääolot vaihtelevat tuiskusta tuuleen, kuukausien kaamoksesta, säkkipimeästä paukkupakkasiin.
Olen joskus päätynyt tiettömän taipaleen kylätielle, lumen, jään ja myrskyn armoille. Menopeli juuttui kiinni niin lahjakkaasti, ettei paikalle hälyttämäni traktori, eikä nelivetomaasturi saaneet pirssiäni irti eikä liikkeelle.
Huonon sään takia laajassa kunnassa aurat olivat menokelekassa. Meidän tienpätkä on aina ja ikuisesti se vihonviimeinen aurattava osuus. Johtuneekohan siitä, että Javarus on pikkiriikkisin asukasluvultaan yli 30 muun kylän joukossa.
Jouduin tuolloinkin odottamaan pelastavaa ritaria mellastavassa myräkässä ja sankassa lumipyryssä viisi tuntia. En pelännyt, vaikka oli pilkkopimeää, eikä sakeassa myrskyssä nähnyt senttiäkään eteensä.
Tulin juhlaisalta juttukeikalta ja ylläni oli silkkiä, samettia ja sifonkia. Ehti tulla jäätävän kylmä. Viisi tuntia oli pirhanan pitkä aika ja moneen kertaan kirosin, että tuleekohan ne tukijoukot ollenkaan – mutta viimeiseen asti luotin ja pääsin pulasta.
Sitä minä ihmettelen, että meidän puhelut perimmäisestä Lapista ohjautuvat jonnekin Turun saaristoon – noh, siellä sitä väännetään Turun murretta ja taivastellaan, että ”meillähän on niiiiin hyvä ilma.”
Ei meinata tajuta, että Lapin muori soittaa 900 kilometrin päästä.
Onpahan ollut tilanne, että tuuli on tuivertanut kinoksen lunta terssille niin, etten saanut ovea sisäpuolelta auki. Täytyi soittaa vankkaa voimaa ja lapiomiehelle tuli matkaa 85 kilometriä, jotta sai minut pirtistä pois. Tuolloinkaan en ehtinyt pelätä enkä panikoida. Jälkeenpäin mietiskelin, jos kukaan ei olisi vaivautunut tulemaan, miten minulle olisi käynyt. Jos olisi pitänyt odotella kevääseen asti lumien sulamista? Silloin sitä olisi tullut lähtö manan majoille.
Mikäli asuisin ruuhkasuomessa ja kerrostalossa, tällaisia ongelmia ei olisi. Kadut, portaiden edustat ja ne askelmatkin lakaistaisiin valmiiksi.
Fiksulla fikkari povarissa
Luokseni kukaan ei tule tietämättä. Eikä oikeastaan kukaan tule enää nykyisin ees tietoisesti. Joskus aikoinaan, kun joku vielä eksyi kahvipöytääni, vieraani kauhistelivat, miten kykenen majailemaan metsän keskellä. He pohtivat, voiko pimeällä olla pihalla. Pääsenkö postilaatikolle. Uskaltaako verhoja pitää ikinä auki. Täytyykö ovet olla aina lukossa.
Kyllä se taitaa olla niin, että näppärä pitää povarissaan fikkaria. Ihan ilman pelkoa, tutussakin pihapiirissä voi pimeällä kellahtaa. Kapeilla kyläteiden varsilla liikkuessa on muistettava sitten ne heijastimet, ettei liiskaudu lätyksi.
Ainakin meilläpäin talvisin tukkirekat kyntävät oikein kiihkolla läpi kylän. Silloin on piilopaikoista uupelo ja täytyy hypätä kinosten suojiin.
Pelko voi olla niin pahaa, että se aiheuttaa pahoinvointia, paniikkia, jännitystä, kauhua, levottomuutta ja hikoilua.
Lasten riemu murtaa pelon
Pakko kai se on tunnustaa, että on niitä pelkoja minullakin.
Inhoan hämähäkkejä ja muita öttiäisiä, mutta en pelkää niitä. Olen korkean paikan kammoinen, mutta usein olen ylittänyt itseni. Lasten ja lastenlasteni kanssa olen uhrautunut, työntynyt huvipuistolaitteisiin, jos heillä ei ole yksinään pituus riittänyt.
Siellä sitten sisuskalut sekaisin, silmät sikkuralla ja pää pyörällä olen laskenut sekunteja, milloin härveli hyytyy. Kuinkas ollakaan, lapsi kiljuu kyljessä riemusta. Siinä minulle on palkinto, joka murtaa pelon. Niin minä sitten pidättelen hengitystäni ja pusken itteni uuteen putkeen.
Pelkään eniten, että lapsilleni, lastenlapsilleni tai läheisilleni sattuu jotakin pahaa. Tai jos menetän heistä jonkun. Sitä tilannetta en varmasti kestäisi henkisesti.
Jossakin vaiheessa minulla oli vahvoja etiäisiä, jotka merkitsivät aina jotakin julmaa. Niitäkin tarinoita on useita, joille on todisteitakin, ehdin nimittäin aina kertoa nuo enteet läheiselleni. Onneksi nyt sairastamiseni aikana minut on niiltä turvattu eikä minun tarvitse rasittaa mieltäni ennakkoon vaikeilla asioilla.
Olen mennyt jo laskuissa sekaisin, mutta muistaakseni 23 kertaa olen joutunut leikkaukseen. Monta on ollut hyvin haastavaa ja vaativaa operaatiota. Aina olen luottanut lääkäreihin, että he tekevät työnsä hyvin. Tässä sitä pällistellään.
Näin pitkään ja hankalasti sairastaneena minulla on synkkiä ajatuksia myös vielä vakavammista sairauksista. Usein pohdin ja rukoilen, että säästyisin syövältä ja muistisairaudelta. Haluaisin elää viimeiset aikani itsenäisesti, eikä minun tarvitsisi olla kenenkään armeliaisuuden varassa.
Olen taivaltanut piinallisen ja uuvuttavan elämänpolun. Siihen liittyy eräs pelkotila, jota en voi kertoa julkisesti loukkaamatta toista osapuolta. Tuo pelko piinaa päivittäin.
Olen miettinyt kuolemaa. Koskaan en ole pelännyt. Enkä pelkää tälläkään hetkellä, se tuntuu niin luonnolliselta. Tämä on ollut minun matkani, mikä on sitten se määränpää, toivottavasti hieman helpompi hipsutella.