Kaksi yksinäistä varista kamppaili tahoillaan kipujen kourissa. Molemmat olivat onnettomia ja onnistuneet jo luovuttamaan liittolaisen, kaverin, ystävän ja ajatustenvaihtajan suhteen.
Kummallakin oli eristäytynyttä, ilotonta taistelua hengissä pysymisestä jo vuosikymmenten ajalta. Ystävät olivat kaikonneet, jopa sukulaiset hylänneet.
Somekanavilla on useita terveyteen liittyviä yhteisöjä. Niin minä kuin Virpi (nimi muutettu), olimme jäseninä lukuisissa Facen ryhmissä. Pääsääntöisesti olimme taustalla lukemassa ja kuuntelemassa muiden kokemuksia.
Kunnes about kolme vuotta sitten, eräänä aamuna kukonlaulun aikaan tiemme yhtyivät. Emme muista, kumpi oli se aloitteen tekijä, emmekä muista asiaa. Ne eivät ole olennaista, vaan se, että ylipäätään saimme toisiimme kontaktin.
Näiden vuosien aikana olemme opetelleet tuntemaan toisiamme. Taustalla on samanlaista historiaa. Paljon pettymyksiä, menetyksiä, luopumisia, epäonnistumisia ja epätoivoa.
Vaikka molemmat olemme suupaltteja ja höpötämme huulet turvoksiin tuttuja tavatessa, niin kaikkea silti ei voi kakistaa ulos.
Huomasimme, että ensimmäisestä puhelusta asti kykenimme punnertamaan toisillemme ne ankarimmat asiat. Eikä meidän tarvinnut tankata, että ethän vaan sitten kerro kenellekään näitä minun juttujani. Luottamus tuntui niin luontevalta.
Kuin yhdestä suusta Virpi osaa jatkaa minun aloittamaani lausetta. Se kuulostaa ihmeelliseltä. Minulla ei ole sitä taitoa, mutta usein tiedän, miten hän etenee aloittamassaan asiassa.
Olemme todella samanlaisia ihmisiä usealla tavalla. Kilttejä, lapsirakkaita, pidämme huolta läheisistä. Rakastamme rajusti, jaamme hellyyttä, emme huuda ja osaamme käyttäytyä.
Eikö tämä kaikki osoita sielujen siskojen sympatiaa.
Suremme sairastumisia
Niin Virpi kuin minäkin suremme sairastumista. Se vie ilon ja onnen, ihminen ei kykene nauttimaan elämästä. Se täytyy opetella kantapään kautta uudelleen. Sairastuminen tuo surun, katkeruuden ja masentaa. Masennus taas sairastuttaa lisää.
Kouraan isketään pussillinen pillereitä, joilla pää päihdytetään pökkyrään. Pillereitä, joilla ihmiseltä isketään taju kankaalle. Hänen viimeisetkin tunneaistit tapetaan. Terveydenhuollossa tietoisesti tehdään hänestä Zombi. Sairas ja erityisesti kipusairas ei niin ollen enää ole kinuamassa kipuun apua.
Minä ja Virpi sekä tuhannet muut kipupotilaat olemme kokeneet kaltoinkohtelun. Asiaan on haettu parannusta sosiaali- ja terveysministeriöstä. Toivottavasti meitä kaikkia ja kaikkialla aletaan kohtelemaan samanarvoisesti ja arvokkaasti, kuten kaikkia potilaita pitäisi kohdella.
Meillä kahdella on kuitenkin hyvä hoito. Sekin on vuosien työ, että on löytynyt lääkärit, jotka ottavat kokonaisvaltaiseen hoitoon, säännöllisiin kontrolleihin ja tosimielellä.
Ystävyyttä
Olemme ystävystyneet viestien ja puhelujen välityksellä. Välimatkaa toisiimme on satoja kilometrejä, ja nyt kesällä vihdoin tapasimme.
Kaikista vaivoistaan huolimatta Virpi perheineen nousi junaan, me olimme heitä vastassa Kemijärvellä. He eivät olleet koskaan aikaisemmin käyneet näin pohjoisessa.
Minulla pelotti, että suurkaupungin kolmikko saa kulttuurishokin. Olin sanonut, että olettehan oikeasti ymmärtäneet, että mihin tässä ollaan menossa. Tietenkin he olivat bonganneet osoitetta, että aika syrjässä se on.
Matkan edetessä Virpin mies oikein hihkaisi, että hiekkatielle tullaan!
Niin sitä rytyytettiin kohti erämaata. Pihalla nökötti punainen pirtti ja aitta, rantteella pari varastoa. Pupu loikki ja isosarvinen poro oli vastassa.
Mies nuuhki nenällään ja lausui: ” Ai, kuinka täällä on puhdas ilma.”
Some oli siis yhdistänyt meidät, tavalliset työläiset. Olimme kaikki viisi vieraita toisillemme. Siitä alkoi muutaman päivän tutustuminen. Kivaa oli, kävimme tuntureissa, Pyhällä, Luostolla ja kiertoajelun Itä-Lapin kunnissa.
Tippa linssissä halattiin ja erottiin. Uutta kyläilyä suunnitellaan, kunhan erämaan mökin muori kuntoutuu operaatioista taas jaloilleen.
Kuvassa rokkaa Andy McCoy Pelkosenniemellä. Pakkohan patsas oli käydä tsekkamassa kiertoajelulla.