Olen tarkoituksella jättänyt toitottamatta tätä tuskaa ja murhetta. Mutta nyt kun näyttää, että kivut kasaantuvat ja toimenpiteet tyssäsivät, ajattelin avata sanaista arkkuani.
Olen jo yli vuoden odottanut molempien lonkkien korjausleikkausta. Saman verran kipustimulaattorin asennusta ja parin vuoden verran lihavuusleikkauksen jälkihoitona vatsanahkan kiristysoperaatiota.
Eli siis, koska minulla ei ole pää kainalossa, enkö ole henki meheyksissä, odotan ja odotan. Jokainen hoito sakkaa sairaanhoitajapulan ja koronaepisodin kourissa.
Eihän tässä olis mitään, jos voisi vain olla möllöttää ja nauttia elämästä. Mutta kun jokainen päivä, joka ikinen yö, tai itse asiassa jokainen tunti ja minuutti on kärvistelyä ja kipujen kanssa taistelua.
Olen monesti maininnut, että olen kirjoittanut työkseni 30 vuotta, mutta en löydä sanoja kertomaan, millaiset nämä kivut ovat. Ja millaista tämä kipusairaan elämä on.
Jonkinlaista osviittaa voi antaa esimerkki siitä, jos sinulla on ollut kova hammassärky ihan hermoon ja juureen asti, eikä se lähde muuten kuin hampaan poistolla. Sellaista tuskaa hermokipua sairasta ihminen joutuu kokemaan 24/7. Joskus kipulääke hieman lievittää oloa, mutta ei läheskään aina. Koskaan kipu ei katoa kokonaan.
Mediassa alan asiantuntijat myöntävät, että kiireettömässä hoidontarpeessa olevat potilaat voivat todellakin olla suurissa kärsimyksissä ja heidän elämänlaatunsa huononee.
Potilaat joutuvat melkoiseen pyöritykseen ja pallotukseen. Tuntuu, ettei hoitotakuusta ole tietoakaan.
Itselläni on sentään hyvä tilanne, olen jonkinlaisessa jonossa. Ne, jotka eivät pääse tilanteen vuoksi erikoissairaanhoitoon, joutuvat jonottamaan, ruinaamaan ja kerjäämään vaivoineen lähetettä perusterveydenhuollosta oletettavasti useaan kertaan.
Mihinkähän päädytään tässä surullisessa Sote-sopassa.
Muistan työuraltani, kuinka moneen kertaan siitä kirjoitin ja usean eri ministerivierailun aikana Lapissa. Piti ihan googlettaa, minne saakka löydän tietoja. Pääsin vuoteen 2006, Matti Vanhasen hallituskaudelle, kun soppaa jo hämmennettiin. En jaksanut lukea artikkelia, mitä se piti sisällään.
Sanotaan, että hiljaa hyvä tulee. Hah! En sitten millään usko, että tässä tapauksessa.
Kirjoitin taannoin blogissani kokemusasiantuntijuudesta. Olen matkallani miettinyt, onkohan ja minkähän verran tässä Sote-sotkussa käytetty kokemuksien rintaääniä. En ole koskaan kyllä kuullut.
Terveet, riuskat ja rikkaat – röyhkeyden perikuvat ovat olleet oikeutettuja päättämään perisuomalaisen sairaan ja köyhän kansan terveydenhoidosta ja hyvinvoinnista. Siis sellainen sisäpiiri ja kuppikunta vuosikymmenten saatossa, joka ei ole koskaan kokenut kipua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tämän konklaavin ääni kuuluu laissa, joka koskee kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Siihen pöytään olisi pitänyt kutsua iso joukko kokenutta kansaa. Mutta eihän nämä lukeneet pallinpyörittäjät sellaista ymmärrä.
Olen lopen uupunut ja tuohtunut, kun näen niin suurta vääryyttä kuntien viranomaistahon päätöksenteoissa. Samoin Kelassa. Kun mennään asteikossa ylemmäs, tyhmyys, tunteettomuus, oman edun tavoittelu, pyrkyryys ja perskannikoiden nuoleskelu yleistyy. Ruohonjuuritason tavallinen tallaaja, se pieni ihminen, jonka asioita pitäisi ajaa tai niistä huolehtia, jää täysin toisarvoiseen asemaan.
Rahaa säästetään, lakipykälistä haetaan porsaanreikiä, joihin voidaan viitata, jotta hakemuksiin voidaan antaa kielteinen päätös. Tai jos sellaista ei löydetä, annetaan hylkäävä päätös muuten vaan. Otetaan riski, että asiakas on niin tollo, ettei ymmärrä viranomaiskieltä, miksi ja minkä takia hakemukseen on annettu kielteinen päätös.
Osaan ja uskallan lausua näin karkeasti, koska olen ollut taustalla nimettömänä mukana useassa valitusrumbassa. Viranhaltijoiden tekemiin ratkaisuihin on pyydetty oikaisuvaatimuksia. Niihin on saatu uudet, myönteiset ratkaisut. Niin on käynyt myös Kelan päätöksissä. On menty jopa Muutoksenhakulautakuntaan saakka. Sieltäkin on saatu myönteiset ratkaisut, vaikka vain 14 prosenttia Kelan tekemistä päätöksistä muuttuu siellä.
Kun lähtee valittamaan, asiaa ja taustoja täytyy tutkia tarkasti. Niin myös lakipykäliä sekä ennakkopäätöksiä.
Se, että olen saanut auttaa ihmisiä saamaan oikeat ja oikeudenmukaiset, lakiin kirjatut päätökset, antaa minulle ihania onnen pipanoita.
Nämä Suomen päättäjät eivät osaa olla tasapuolisia eivätkä he osaa asettua muihin kuin omiin korko- tai lakerikenkiinsä. Samanlainen on valitettavasti myös valtion ja kuntien viranomaispöytien istukkaiden huono puoli. Heidän möhellyksistään saan murheen papanoita.