Todellisia tunteita ja aitoa rakkautta ei tarvitse kerjätä. Olen ehtinyt elää jo tuhdin taipaleen, mutta tämä asia avautui minulle täysin vasta hiljattain.
Pieni, reilu vuoden vanha pojan poikani on ollut viestin tuojana. Hänen vilpitön rakkautensa, rajut rutistukset ja märät pusut paljastajat suuret tunteet. Ne ovat molemmin puolisia.
Pikku-ukko käpertyy kainaloon, ottaa kiinni kädestä, silittää poskea ja on aina lähdössä mukaan, kun tavataan. Mikään mahti maailmassa ei saa tulla meidän väliimme.
Olen miettinyt ystäviäni maailmalla. Perhepiiristä eräs on elinsiirrossa Meilahdessa. Hän taistelee elämästään.
Rakas ystäväni nuoruudesta on saanut aivoinfarktin ja on samassa sairaalassa kuntoutumassa. Hänen tilanteensa on hankala ja vaikea, monia asioita joutuu opettelemaan uudestaan, syömisestä alkaen.
Toinen ystäväni on palliatiivisessa hoidossa. Se on parantumatonta, etenevää sairautta sairastavan potilaan aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa. Tavoitteena on vähentää kärsimystä ja vaalia elämänlaatua. Mitään leikkaus- tai toimenpidehoitoa hänelle ei enää anneta. Ennuste on surullinen.
Eräs kipukaverini kaatuilee sairauksiensa takia. Hän on saanut tuomion, ettei saa enää kertaakaan lyödä päätään mihinkään. Jos niin käy, se on menoa.
Elämä voi siis olla hiuskarvan varassa, kiinni sekunneista ja sattuman sanelemaa.
Olen miettinyt, saavatkohan nämä ihmiset tarpeeksi rakkautta, hellyyttä ja välittämistä? Kun on sairas, heikoilla ja heikkona, niin se läheisyys, lämpö, kuunteleva korva ja sykkivä sydän siinä vierellä ovat ainoita asioita, joita ihminen tarvitsee.
Silloin ei jaksa miettiä kukkasia, kortteja tai kyselyjä kuulumisista. Välttämättä ei jaksa puhua tai lukea yhtään mitään.
Oma kokemukseni on, että kaikki mykistyy. Kaverit hylkäävät, kun on heikko ja hauras. Sairastunutta hävetään, kun hän on menettänyt terveytensä ja toimeentulonsa eikä enää pysty osallistumaan. Sairaalle annetaan yhteisössäkin kuolinisku.
Sitä paitsi terve toveri ei osaa samaistua siihen sairaan osaan. Vaikka kuinka suusta päästäisi saamakoita: ”kyllä minä tiedän”. ”Kyllä minä ymmärrän”.
Se on ihan palturia. Kukaan täysin terve ei tiedä, mitä on maata letkuissa teho-osastolla ja toipumassa osastolla kuukausia. Mitä on kuntoutua vuosikausia, kun jalat ei kanna ja kädet eivät pelaa.
Silloin kannattaa antaa vain rakkautensa ja sydämensä ilman sanoja. Läsnäolo auttaa.
Monien vuosien jälkeen olen ymmärtänyt, että hylkääminen voi olla pelkoa. Hädän hetkellä on helppo ottaa hatkat, mutta miten sitten, jos itse joutuu samaan tilanteeseen? Täytyisi osata oppia astumaan toisen saappaisiin.
Itse olen potenut syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, etten ole ollut ystävilleni tarpeeksi läsnä. Ongelmatekijöitä on monta. Kaksi kaveria toipuu Helsingissä ja edestakainen matka sinne on 1800 kilometriä.
Yhdellä kaverilla on yhdeksän kissaa ja olen niille niin allerginen, etten voi edes ovella käydä. Soittelemme kyllä säännöllisesti, parannamme maailmaa ja tapaamme joskus kahviloissa.
Erään kanssa puhumme silloin tällöin puhelimessa jopa viiden tunnin sessioita. Hän on niin iloinen ja positiivinen, aina tulen hyvälle mielelle. Mutta luurin kautta en voi osoittaa sitä läheisyyttä.
Minä olen ollut täysin erakoitunut ja tuntenut olleeni hyljättynä. Muutaman vuoden ajan oli erittäin vaikeaa. En ollut kenenkään kanssa tekemisissä, en päässyt mökistä mihinkään. Vaikeudet vierivät lumipalloefektin lailla. Tilanteet räjähtivät käsiin, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuolla tai kukistaa kurjuus.
En osaa nyt tässä eritellä, mitkä kaikki toimet auttoivat, etten täysin tukehtunut. Pääsin ylös ja ulos. Olen saanut muutaman tärkeän ystävän, joiden kanssa olen säännöllisesti tekemisissä.
Ketään ei saisi nostaa toisten yläpuolelle, mutta kaikista tärkeimpiä ihmisiä ovat lapsenlapset.
Kuvassa minä ja pikku-ukko Unski rellotetaan telkun ääressä. Unskilta saan ihania märkiä pusuja. Hän halaa lujasti ja käpertyy kainalooni.
Hyväksykää.
Kohdatkaa.
Kuunnelkaa.
Kulkekaa vierellä.
Olkaa lähellä.
Rakastakaa.