Ai että minä kaipaan kikatusta ja käkätystä ja naurua naisten kesken. Sitä saatettiin istua akkalaumassa yökaudet ja höpöttää huulet turvoksiin tarinoita teinireissuilta tai avata salaiset arkut armaille kamraateille.
Noista ajoista on jo vuosikymmeniä. Oltiin nuoria ja nättejä. Reppu ei ollut silloin räjähtämäisillään vastuksia, vastuuta ja velvollisuuksia. Aikaa oli itselle, ystäville ja elämälle.
Joskus pelattiin yö läpeensä korttia. 1980-luvun alkupuolella saatiin ensimmäiset videolaitteet – kyllähän VHS-nauhat kuluivat puhki, kun niitä kuskattiin ympäri kylää ja ne pyörivät viikkokausia koneessa.
Kuumana kesäpäivänä köllötettiin Kalkonniemessä hipiää hikoiluttamassa.
Kellonaikaa katsomatta kärtsättiin kaalilaatikkoa. Vesi kielellä kytättiin, että milloin pääsee popsimaan. Välillä viltin alla vierekkäin vain vedettiin lonkkaa ja leukailtiin.
Lavatansseihin liftattiin leuhkana letukkaan. Kuitenkin letkis, humppa ja valssi jäivät vetämättä, koska me ruusunnuput jäimme pihanperälle pelokkaina pällistelemään. Saimmepahan kehua retostella, että kävimmepähän mekin tansseissa.
Uutena ollessa olin iloinen, nauravainen, energinen ja myönteinen. Onnellinen, vaikka vastuksia oli vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien.
Osasin hymyillä, nauraa ja pitää hauskaa. Minulle oli kuitenkin maailman tärkein asia, etten leiki, enkä ilku koskaan toisten tunteilla tai kustannuksella, enkä ikinä loukkaa ketään.
En ole jäänyt murehtimaan menneitä, vaan aina taistellut tuulta päin. Olen yrittänyt tarrautua tavoitteisiini ja saavuttaa ne haasteista huolimatta.
Olen aina asettanut toiset etusijalle ennen itseäni. Olen rakastanut ystäviäni, mutta en ole pystynyt enkä osannut sitä heille sanoa tai näyttää, etten olisi tullut tulkituksi väärin.
Perhepiirissä taas on toinen juttu. Lapsiani olen rakastanut niin paljon, että olen kantanut kvartettia sylissäni varmaan kouluikäisiksi saakka – kahta kerrallaan, molemmilla kankuilla. Se on luultavasti yksi syy, että kädet, ranka ja selkä onkin sökönä. Aikuisia he jo ovat, halaan ja heitän pusuja kaikille neljälle vieläkin. Onneksi saan vastakaikua.
Lapsenlapsia rakastan, halit ja suukot satelevat satapäin mummin sylissä.
En ole tavoitellut tyydytystä suuruudenhulluista haaveista. Kuten hulppeata huvilaa ja huikeata menopeliä hopeanhehkuvilla herkuilla. Olen tyytynyt muutaman satasen japanilaisräpsyyn, johon saa helposti halpoja osia. Kattokin on pään päällä, pieni punainen tupa, jossa on oma lupa.
Pakko myöntää, että onhan se suomalaisten unelma lottovoitosta pyörinyt minunkin kookkaassa kupolissani. Ollut unessakin, vaan on jäänyt uneksimiseksi.
En ole enää sama Elisa
Ihastun ihmisiin, herään helposti hengittämään samaa henkisyyttä. Se on ollut sotapolkuni suola, varsinkin työelämässä toimittajana. Olen tavannut presidenttejä, ansioituneita poliitikkoja, nimekkäitä artisteja, ihanaa tavallista kansaa, niin nuorta kuin vanhaa. He kaikki ovat olleet minulle saman arvoisia.
Koska minulla on ollut kunnia haastateltavat tavata, jokaiselle lähetän sydämellisen kiitoksen, olen oppinut heiltä paljon.
En ole enää tuo sama Elisa. Hymy on hyytynyt. Ilo on irronnut. Riemu on riistetty. Taustalla on sairaudet, kipu ja tuska.
Minulla siis oli diagnooseja sekä operaatioita, mutta vaikein tilanne tuli eteen, kun lokakuussa 2014 kaularangassa räjähti tyrä. Vasta useiden viikkojen ja lukuisten lääkärissä käyntien jälkeen pääsin tutkimuksiin ja leikkaushoitoon Oulun yliopistolliseen sairaalaan.
Elämä suistui raiteiltaan viiden vuoden ja neljän kaularangan romahtamisen sekä niiden operoinnin jälkeen.
Ensimmäinen asia, joka minun piti opetella, oli se, että oli hyväksyttävä asiat, joille en voi tehdä mitään, eikä kannata tuhlata niihin vähäisiä voimia.
Sitten alkoi energian kerääminen, pelkkään arjessa selviytymiseen. Hengittäminen, syöminen ja nukkuminen oli kovaa työtä. Myöhemmin tulivat peseytyminen ja pukeutuminen toisten avustuksella.
Syttyi taistelu omista oikeuksista, joka kesti vuosia. Siihen liittyi keskeneräiset hoidot, lääkitysten suunnittelut sekä tutkimukset pysyvistä vaurioista. Kuntoutussuunnitelma, väännöt Kelan kanssa, vammais- ja kotipalvelut, palvelukyydit, apuvälineiden kerjääminen, osastohoidot ja lääkärin valinta. Vain murto-osan olen noista lakisääteisistä palveluista saanut.
Ensi alkuun minä vaikersin ja voivottelin. Tajusin, että olin taakka tuollakin tavalla tukiverkostolleni. Eräänä aamuna sain ahaa-elämyksen ja avasin naamani kahvipöydässä:
- Olen edelleen yhtä kipeä kuin eilenkin. Tulen olemaan sitä huomenna ja ensi viikolla, seuraavassa kuussa ja tulevana vuonna, ellei tässä tapahdu ihmeparantumista. Mutta olen päättänyt olla naukumatta ja narisematta. Jos tähän tulee muutos parempaan suuntaa, niin minäpä ilmoitan siitä teille.
Tuon jälkeen en ole vikissyt, enkä valitellut vaivojani. Ainoastaan silloin, kun tilanne on ollut täysin sietämätön ja on täytynyt lähteä hakemaan lisäapua jostakin ilmansuunnasta normaaliin tuskasteluun verrattuna.
Uskon, ja olen huomannut, että päätökseni on helpottanut tavallisessa arjessa askarointia. On turha hiillostaa, hermostuttaa ja hätyyttää lähellä olevia. Heidän ei tarvitse kaiken aikaa kuunnella minun kiihtymistäni ja loppupeleissä sitten polttaa päreitään.
Samaan saumaan aloin ajatella asioita avarammin. Jotta saan hymyn huulilleni, ja jos joskus pystyn nauramaan ääneen, minun on tehtävä tutkimusmatka itseeni. Katsottava eteenpäin, mutta läpi sairauksieni.
Olen muutakin kuin sairauteni
Tunteiden myöntäminen on merkittävä maali. Niiden koko kirjo voi kurjistaa mielen. Viha, suuttumus, ärtymys, suru, pelko, paniikki, ahdistus. Myös läheiset voivat joutua tietämättömyyden myllerryksessä tunteiden tulimyrskyyn. Usein vertaisesta, eli samaa sairautta potevasta voi olla apua. Kannattaakin kysyä terveydenhuollosta, onko tarjolla jokin sopiva kokoontuminen. Minä pääsin kaksivuotiseen Lapin keskussairaalan suljettuun kipuryhmään, josta sain pitkäaikaisia, toivottavasti elinikäisiä ystäviä.
Yksi kysymys nousi ylitse muiden. Minä olen muutakin kuin sairauteni. Minulla on silmät, sydän, sielu, korvat ja mieli. Sekä kaikki muut tunteet niin kuin muillakin.
Vaikka hengissä olo on täysin erilaista kuin ennen ja olen joutunut luopumaan paljosta, elämä on tässä ja nyt. Hoidan sairauksiani mahdollisimman hyvin, yritän vaatia oikeuksiani tomerasti.
Minulla on ihana perhe, rakkaat ihmiset lähellä. Olen saanut puhua heille aina, kun siltä tuntuu. He tekevät kaikkensa, että minulla on hyvä olla. On arvokasta, että muutama ystävä muistaa minua säännöllisesti.
Ja rakkaat lapsenlapset, heissä on tulevaisuus. Minun tehtäväni on uskoa ja rakastaa heitä.
Sulosäveliä ja tunteiden janoa
En katso itseäni peilistä. Vain häthätää, kun haron hiuksiani. Kerran olen viimeisen vuoden aikana meikannut, silloinkin valokuvausta varten.
Kuin vahingossa huomasin hymyileväni. Kun reilun vuoden ikäisen pikku-pässin kanssa otimme selfietä, niin pakkojamassa kuvista huomasin, että minulla silmät loisti ja suu oli messingillä. Olinko uudelleen oppinut hymyilemään?
Kuuntelin, kun hellu nauraa rätkätti makeasti jollekin telkkariohjelmalle. Toisessa huoneessa hykertelin hänen hörähtelyään silmät sikkuralla.
Nauranko kohta ääneen?
Edistystä on myös se, että pystyn kuuntelemaan musiikkia. On mennyt vuosia, että musiikki on soinut päässäni monituhatkertaisena. Kun olen tullut huoneeseen tai autoon, toosa on täytynyt laittaa välittömästi kiinni. Nyt nautin taas suloisista sävelistä!
Ihan samalla tavalla kuin terve ihminen, myös sairastunut kaipaa rakkautta. Nyt kaipaan minäkin. Oikein janoan, niitä sydäntä sykähdyttäviä, miellyttäviä, mielihyvän tunteita.
Se oikea Elisa tulee ihan selvästi vaatimaan lisää läheisyyttä, huomiota, huolenpitoa ja turvallisuutta.
Vaikka joka raajani on täynnä hermovaurioita, minulla on edelleen iho, joka tuntee. Se kaipaa kosketusta.
Siis ihanaa! Oikea Elisa pyristelee panssarin läpi!
Älä riitele ja revi, rakasta rohkeasti. Huomaa heikkoudet, helli ja huolehdi.
” Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.”