Voi, kuinka janoan ja rakastan vauhtia, seikkailuja, suukkoja sekä salapoliisiromaaneja. Tuo lista on vuosien varrella varissut ja roikkumaan ovat jääneet dekkarit. Luojan kiitos niitä on filmattu ja sarjoja saa töllöttää telkkarista – enimmäkseen vaakatasossa ja vällyjen alla.
Vauhdin varastan joskus tien päällä. Siis silloin parhaana päivänä, kun kivut antavat myöten ja jaksan lähteä reissuun pirssilläni. Kaasujalkani on raskas ja hyvällä kelillä muistelen Saksan autobaanoja, joilla pienin nopeus on muistaakseni 130km/h.
Olin ennen rankani rösähtämistä puolisen vuotta Etelä-Saksassa, kevät- ja kesäaikaan. Silloin sain kokea ihan virallisesti vauhdin hurman, kun tuulen tuivertaessa tukka liehui takana ja elämä oli vielä edessä. Näillä leveyksillä sitä kaasua ei kannattaisi polkaista. Nyt odottaa kirje NetPostissa. Olen ajanut sairaalareissulla Rovaniemellä ylinopeutta Liikkuvan poliisin haaviin 60km/h nopeusrajoituksella peräti 81km/h. Siihen täytyy vastata ja tunnustaa teko. Ei oikein suloisesti alkanut tämä suvi.
Seikkailut ovat sammuneet. Aikaisemmassa elämässä rysysin ulkomailla useita kertoja vuodessa. Kalastelin halpalentoja Ryanairilta Tampereelta. Kohteella ei ollut niin merkitystä, kunhan biljetti oli mahdollisimman halpa. Nämä muistan; vitosella sain siivet Viroon, kympillä Mallorcalle ja Venetsiaan parilla kympillä.
Majoituksesta puhumattakaan, se piti saada netistä edullisesti. Minulle oli ihan sama, vaikka patjani olisi ollut rantabaarin takahuoneessa. Eihän tarkoitukseni ollut viihtyä siellä, ainoastaan käydä hieman ottamassa lukua.
Omana hurjastelunani pidin sitä, että kompuroin koko reissun paikallisen kansan keskuudessa. Käytin kaupunkilaisten junia ja busseja. Kiertelin kadut, kujat, kuppilat ja kirkot. Pulisin ja päläpätin paikallisten kanssa sekoituksella saksa-englanti-ruotsi-suomi, sekä ilmeet, eleet ja käsipelit ja hyvin tultiin juttuun. Nautin vilinästä ja innokkaasti tutustuin ihmisiin katukahviloissa myös katseellani.
Niin paljosta sitä on joutunut luopumaan. Edellisestä ulkomaanmatkasta on kohta yhdeksän vuotta. Katson paljon matkailuohjelmia ja haaveilen, että jos vielä kerran nousen siiville ja pääsen kohti seikkailuja.
No entäs ne suukot. Olen aina tykännyt pussaamisesta ja oikein karhumaisesta rutistamisesta. Vaikka olen aika ajoin saanut sen karskin rakkauventunnustuksen, niin ne hellyyvenosoitukset ovat jämähtäneet jäätikköön. Onko se sitä suomalaisen miehen sukuvikaa?
Mutta, mutta. Olisiko iän myötä mies pehmentynyt ja pusutkin päässeet valloilleen? Ilokseni niitä tippuu silloin tällöin, kun ollaan nenätysten.
Olen taas ollut tosi tuskainen, pitkiä päiviä on pitänyt olla petissä. Minulla on tulossa tälle vuodelle kolme leikkausta. Olen kohtapuoliin menossa uusiin kuvauksiin ja arvioihin operaatioiden ajankohdista. Korona kun on viivästyttänyt hoitojani kahdeksan kuukautta. Toiveissa siis olisi, että liikkumiseni ja kipuni helpottuisi kipustimulaattorin avulla edes jonkin verran.
Kerroin teille, miten rakastan vauhtia ja vapautta. Vaarallisiakin vivahteita ja värikkäitä, vaiherikkaita vaihtoehtoja maailman eri kolkissa. Pakkojamassa olen kuitenkin ässittynyt pieneen pihapiiriin, jota koristaa ihana punainen aitta, joka on kotikyläni vanhin rakennus. Sen kurkihirrestä löytyi remontin aikana vuosiluku 1778. Kaikella on puolensa. Nautin rauhallista elämää Lapin luonnon keskellä, lintujen livertäessä sulosointuja aamukahvia nautiskellessa.
Tässä teille tujaus takamaan töllin muorista. Ensin jotakin siitä, mitä on ollut ja mitä on mennyt. Tarinani jatkuu tuonnempana.