Kuin salama kirkkaalta taivaalta sain örähryksen, että kamat kasaan, aikaa on puoli tuntia. Nyt lähetään ookaamaan kalotille. Pää löi tyhjää. Siinä minä palloilin pakaasien ympärillä, paitoja, pikkareita, pillerit, pyyhkeet ja peitot.
Ahtauduin autoon ja eikun menoksi. Honda hirnui, Piccolo pomppi perässä. Ai, kuinka olin onnellinen jymypaukusta, joka katkaisi niin harmaan arkeni. Edessä siis oli äkkilähtö autoilemaan maisemareitille.
Mökkihöperöksi oon hapertunut ja siltä sitä näytänkin. Siitä on lähes yhdeksän vuotta, kun viimeksi on oltu hellun kanssa kuleksimassa. Olen kertoillut, että terveenä ja hieman varakkaampana ollessa sitä ollaan käyty rentoutumassa useampaan otteeseen vuodessa. Nykyisin hyvä kun pääsee paikalliseen uimahalliin uiskentelemaan. Niin ne elonpolut murtuvat.
Ensimmäisen sadan kilometrin aikana perskannikani puutuivat, mutta en antanut vaivan haitata. Päätin istua kuin tatti koko taipaleen ajan. Hellu tiesi, etten pysty pitkiä retkiä rusikoimaan, joten maisemat muuttuivat pääosin auton akkunoista ja tienvarsilta.
Elämys sekin ja kai se on monen automatkailijan tavoite.
Maisema on näyttämö
Olen kolunnut kalotilla lukuisia kertoja. Alue pysäyttää ja sykähdyttää kerta toisensa jälkeen.
Maisemaa luetaan erillä tavoin. Siitä saadaan elämyksiä, se määrää asuinpaikan, on toiminnan ympäristö ja joillekin elinehto. Sitä on havainnoitu, tarkkailtu sekä tutkittu kautta aikojen, taiteen ja tieteen tueksi.
Maisemaa on valotettu kansanperimässä, kuten Kalevalassa ja Raamatussa. Esimerkiksi monet paikannimet ovat hyvin vanhaa perua, joista Kalevalassakin mainitaan.
Vuosikymmenten saatossa olen kolunnut kultakylät Lemmenjoella ja Tankavaarassa. Olen tuntenut tuoksun Urho Kekkosen ja Pyhä-Luoston kansallispuistoissa. Nyt on tyydyttävä istumaan takalistollani, laitettava silmät kiinni ja verestettävä vierähtäneitä vuosia. Tossut ei tokene enää uusiin seikkailuihin, mutta kuluuhan se nuoruus näin tienkin päällä.
Lapissa on 11 kuntaa, jokaisessa oon kumunnut. Kyliä Lapissa on tietolähteeni mukaan 289. Mitähän uskallan arvioida, etten puhu omiani. Olisinko vähintäänkin puolessa meidän kunnista kyläillyt.
Luonnon- ja kulttuurinmaisemat ovat näyttämö. Niitä on kuvattu maalauksiin, teknologian myötä valokuviin. Maisemista kirjoitetaan ja kerrotaan tarinoita. Ne kuohuttavat tunteita, niiden ympärillä syntyy suhteita. Maisemat, paikat ja räjähtäneet rakkaudet jättävät ikuiset jäljet, niiden vangiksi jäädään lopun iäksi.
Maisemat havaitaan eri aistein
Silmiä hivelee ja henki salpautuu muutamilla maisemareiteillä. Vaikka kuinka siellä yrittää ottaa valokuvia, niihin ei saa vangittua sitä tunnelmaa, minkä näkee silmillä ja tuntee mielessä.
Olen kokenut kolme uhkeaa kalliojyrkännettä. Pohjoisimman Nordkappin, Euroopan eteläisimmän Gibraltarin ja läntisimmän kolkan Portugalissa Gabo da Rocan.
Jokaisen jyrkänteen juurella sitä miettii, miten mahtava mullistus maailmassa on ollutkaan. Nuo mammuttikivet ovat ja pysyvät. Niiden äärellä tuntee olevansa niin olematon.
Maisemat eri puolella maailmaa voi havaita eri aisteilla. Ne voi nähdä, kuulla, haistaa, tuntea, kokea. Jokaisella on erilainen suhde uuteen miljööseen, ympäristöön, seutuun tai sijaintiin.
Sanotaanhan, että toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Tai niin monta mieltä on kuin miestäkin. Itse kukin tykkää talvesta, toinen hamuaa helteen perään. Silloin maisemakin on perin erilainen.
Minä itse nautin lämmöstä ja helteestä, eri kulttuureista. Erilaisista kylämiljööstä ja rakennustavoista. Miten luovaa luomista perustuksista lähtien joissakin maissa voi ollakaan.
Niin, se ruoho on vissiin vihreämpää aidan toisella puolella, ilmeisesti jokaisessa asiassa. Kun tuntuu, että koto-Suomessa pytingitkin ovat niin harmaita ja tylsiä. Vaikka ne olisivat maalattu räikeän punaisiksi ja kylessä olisi se perunamaa.
Kuvassa näkymä Kaunispäältä. Ylitin itseni suuresti. Olen korkeanpaikan kammoinen, lonkka- ja jalkavaivainen, ja silti kampesin itseni paikalliseen näköalatorniin.