Kuinka monta suurta staraa meidän estradeilla kellistelee. Päivä toisensa jälkeen mitä kummallisempia pyllistelijöitä ja paljastelijoita janoaa julkisuutta somekanavilla ja iltapäivälehtien etusivuilla.
Maailmaan mahtuu, jos jonkinlaista mahtailijaa ja mammonan maukujaa. Heidän perässään hännystellään ja suomalaiset peukuttavat jopa satoja tuhansia kertoja yhden onnenonkijan koukussa.
Pyrkyrit pölisee, eivätkä joka aamuiset avautumiset pidä paikkaansa. Täytyy sanoa, selittää ja sepitellä vaikkapa vanhoista villahousuista. Kunhan vain saa palstatilaa päivän pöyhkeimmällä kattauksella.
Annettakoon se heille anteeksi, ehkä he eivät itse tiedosta töppäilevänsä. Tuputtavansa huuliltaan mitä sylki suuhun tuo. Heidän elämänasenteensa on menestyä keinolla millä hyvänsä – valitettavasti.
Verevät värinät kansan riveistä
Todelliset, tuikkivimmat tähtöset tavataan kansan syvistä riveistä. Sieltä, missä on eletty teeskentelemätön ja tavallinen taival. Heidän vaiheistaan löytyy ne verevät värinät.
Kaikki me elämme omaa tarinaamme, jossa jokainen päivä on yksi luku. Itse kukin kuitenkin tuo tarinansa julki eri tavalla.
No kirjoittaminenhan on ollut se perinteinen tapa. Ammoisina aikoina, kun vielä sulkakynällä raapustettiin, lähetettiin kirjeillä kuulumiset sekä syvimmät salaisuudet ja sydämen antautumiset. Erityislahjakkaat ehtivät kirjata elämänkertansa, joita vielä tänäkin päivänä päntätään.
Vaiettiin, pidettiin visusti suu supussa suvun selkkauksista. Oli häpeä, jos juoruämmät lennättivät luulo- ja kuulopuheita pitäjässä. Ei oltu niin avoimia jakamaan iloja ja suruja kuin tänä päivänä.
Ennen tavattiin turuilla ja toreilla, siellä tankattiin tuopit ja sitten jankattiin tarinat.
Facebookissa kaikki
Nykyisin kokemuksia jaetaan Facebookissa. Ihan kaikkea shoppailusta syömiseen, saunomiseen ja suukotteluun, sekstailuun ja synnytykseen.
Tavallisen tähden taipaleella ei kärpäsestä tehdä härkästä. Kaikki ei paljasta edes kasvojaan Facebookin etusivun laatikossa. Monet eivät vuosiin visertele värssyäkään. Uteliaisuus kuitenkin toisten uskaliaitten paljastuksia kohtaan vie ujompia avaamaan naamakirjan sivut useitakin kertoja päivässä.
Elonpolulla on niin uskomattomia juttuja, ettei mielikuvituksen tarvitse myllertää eikä sepustaa stooreja.
Jokainen on ainutkertainen ja kallisarvoinen. Me elämme, me koemme, me tunnemme, me muistamme.
Ja kuinka paljon meillä onkaan kerrottavaa. Niin mielenkiintoisia tarinoita, sattumia, onnenkantamoisia, rakastumisia, onnenhetkiä, kohtaloita, menetyksiä, vihaa, – ihan mitä vaan.
Jokainen tarina ansaitsee julkisuuden
Jokaisen tuikkivan tähden tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Sieltä sielun syvimmästä sopukasta saakka.
Enkä tarkoita tällä some-päivityksiä. Vaan sitä todellista elämän kirjoa, Kaikissa sen väreissä, niin ilon hetkistä murtumisiin ja pohjattomaan suruun. Katkeamisiin, uudelleen aloittamisiin, sairastumiseen, monenlaisiin menetyksiin tai jopa jättimäisiin onnenkantamoisiin, jotka ovat vieneet tuhon tielle.
Kaikkia kertomuksia ei saada kansien väliin. Eikä kaikista ole päivittämän Facebookin sivuilla surujaan tai herkkiä elämyksiään. Ja varsinkaan valokuvien kera, mitä mukanaolijat odottavat.
Niinpä meidän tulisi oppia kuuntelemaan ja tulkitsemaan toista tyyppiä. Tapaamaan ja tutustumaan ihmisiä kasvotusten.
Ihmisten molemminpuolinen kunnioitus ovat luottamuksellisen kohtaamisen ehtoja. Myötäelämisen taito ja arvostus aito, silloin saat tähtesi syttymään ja kuulet maailman parhaat elämäntarinat.
Kannattaa astua naapurin saappaisiin ja miettiä, millaista on keppuroida hänen helmoissaan. Edessäsi on elämää nähnyt ihminen. Hypätkää yhteiseen tunteiden vuoristorataan. Siellä voi itkeä, jos siltä tuntuu – se helpottaa. Voi nauraa rämäyttää – se rentouttaa.
Rakastan tarinoita
Minä rakastan tavallisten tähtien tarinoita. Paljon niitä olen kirjoittanutkin.
Vaivun johonkin horrokseen, tai transsiin, kun saan syvän yhteyden ihmiseen. Minulla on tunne, kuin sydämet löisivät samaan tahtiin. Olen aidosti kiinnostunut ja kuuntelen koko kropallani kerrontaa.
Silloin kun olin vielä toimittajan hommissa, tein kaikkeni, että sain tunnelman ja latauksen lauseisiin. Usein muistelin ja muotoilin jutun mieleeni valmiiksi kotimatkalla. Illalla vielä maistelin jokaista sanaa silmät kiinni. Muutaman rivin kerrallaan naputtelin koneelle.
Tänä päivänä ihmiset erakoituvat mökkeihinsä neljän seinän sisälle. Lukkituvat laitteittensa vangiksi. Kun olen itse kokenut karvaan erakoitumisen, kaivannut ihmisiä elämään, niin mietin, että en varmasti ole ainoa.
Kuinka moni some-päivittäjä viettää päivänsä yksin. Ilman ihmistä ja juttukaveria. Tähänkö tämä maailma on menossa, että elämme omissa laatikoissamme ja lataamme kuvia näytille. Olemme estradilla ja esillä, mutta kuitenkin piilossa ja tavoittamattomissa.
Kuvassa suvun nuorin, Pikku-Unski nauttii tuoreista hilloista. Hänen seurassaan ei tule aika pitkäksi, eikä koskaan tunne olevansa yksin.