Aurinko paistaa, on lämmintä, mutta sisälläni tyrskyää tsunami. En ole kahteen yöhön saanut nukuttua, kun vasen jalka vihoittelee. Lonkat paukkuu, niska naksuu ja kädet kalisee. Stressiäkin pukkaa. Tropit ovat tapissa. Tiedän, ettei tähän auta muu kuin tauko tekemisistä. Vedän peittoa korville.
Olisi mahdollisuus lähteä sairaalaan hakemaan tuhdimpi lääkepiikki, mutta jätänpä taas kerran väliin. Minulla on niin huonoja kokemuksia kipupotilaana. Vaikka vaivani tiedetään, on todettu ja todistettu lukuisia kertoja, ne kyseenalaistetaan päivystyksessä. Minua on makuutettu siellä kellon ympäri, on nimitelty ja on jopa otettu lääkemääräyksiä pois.
Nyt onneksi tilanne on tasaantunut. Korostan, että monen vuoden taistelujen jälkeen olen saanut itselleni aivan loistavan terveyskeskuslääkärin. Valitettavasti en voi häntä vaivata jokaiseen kohtaukseen. Vain ja ainoastaan 1-2 kertaa vuodessa, sovituilla tapaamisilla.
En siis sinnilläkään mene hakemaan apua kipuihini, vaikka pää olisi kainalossa. Pelkään niin paljon, että tulen käynnistä ja kohtelusta vielä sairaammaksi. Mieluummin makaan ja kärsin viikon, että tuskat tasaantuvat. Monet ovat varmasti kuulleet tai lukeneet kipupotilaiden kohtelusta terveydenhuollossa.
Kun olen kurjassa kunnossa, en juuri pysty huolehtimaan itsestäni. En pääse sänkyyn, enkä sieltä ylös. Peseytymiset ovat aina hankalia, tarvitsen tavalla tai toisella toisen apua. Vaatteiden pukeminen on oma juttunsa. Kuteet kun tulee valita niin, että saan ne vain vedettyä päälleni. Isoja hehtaarihelmoja, jonne solahdan.
Niin sanottujen normaalien vaatteiden päälle pukemiseen tarvitsen kamraatin. Käteni eivät veny lantion kohdalta selän taakse kuin muutaman sentin. En saa nostettua käpäliä kuin rintojen kohdalle. Pää ei suju eteen, taakse eikä sivuille juuri lainkaan. Jalkojen nostamiseenkin täytyy tilata tuttavat. Siinäpä sitten sujauttele simpsettejä.
Sukukuntani käy auttelemassa minua minkä suinkin kykenee. Vaikka olin taannoin kymmenen kuukautta täysin petipotilaana, kunta ei myöntänyt minulle tuntiakaan apua. Syynä se, että asun kotonani, 32 kilometrin päässä kotipalvelutoimiston päämajasta. Sain siitä ihan kirjallisen tuomion. Puskaradion kautta olen saanut tietää, että muihin kunnan kyliin kyllä viedään palvelua jopa 60 kilometrin päähän neljästikin päivässä. Minut siis tallottiin byrokratian jalkoihin ja iskettiin vielä kirveellä päähän.
Se siitä, heidän harmikseen en ole tukehtunut, vaan toipunut ja tepastelen. Enkä aio antaa periksi.
Pienin askelin pääsen eteenpäin. Minulla on ihana fysioterapeutti, jonka kanssa käyn altaalla ja joka käy kotonani. Saan myös toimintaterapiaa, joka on vielä alkutekijöissään. Ja toistan taas itseäni – odotan niin suuresti leikkauksia ja sitä kipustimulaattoria.
Kävin uusissa kuvissa viime tiistaina. Vastassa minua oli erikoistuva lääkäri, asiat eivät edenneet tuosta tuohon. Hänen täytyy delegoida kollegoitaan. Joten luuri kourassa tässä oottelen, mitä tuleman pitää, ja milloin.
Yritän nauttia pienistä pisaroista ja tehdä vaatimattomista haaveistani totta. Yksi kymmenen vuotta hautunut toiveuni ja projekti seisoo vihdoinkin pihamaalla. Saa nähdä, tuleeko siitä ikuisuus sellainen.
Kuvassa minun unelmani – ikivanha pieni Piccolo. Se on perussiisti pikkiriikkinen asuntovaunu, mutta vaatii duunausta. Luotan poikaani, joka on luvannut tulla stailaamaan sitä. Hänellä on seitsemän tutkintoa autoalalta, muun muassa fiksaus. Jospa me ajan saatossa saisimme haaveestani ihastuttavan.
Kerroin viimeksi, että rakastan seikkailuja siipien kiidättäessä minut muille maille vierahille. Riemuitsen myös auton ratissa. Ihailen reissuilla maisemia ja maistelen maantievarsikahviloiden munkkeja. Pääsisinkö Piccolon kanssa baanalle pohjoiseen?
Säröt ja sirutkin saa sydämen sykkimään.
Ihania asioita ja ajatuksia arjen askareisiin.