Kelasin tassut täristen tukossa olevaa sähköpostiani. Yleensä sujautan kaiken tuntemattoman suoriltaan roskikseen, mutta kohtalon oikusta esille nousi tuttu sana – Tukilinja. Hämmennyin, sillä olen ollut tekemisissä säätiön kanssa vuosia sitten, kun sain apurahan tietokoneeseen.
Vammautuneet, voimattomat sormeni eivät meinanneet pysyä puhdissa ja kalpeille kasvoilleni nousi puna. Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni olin niin otettu, kun Tukilinja-lehti tarjosi minulle vierasbloggaajan pestiä kesä- ja heinäkuun ajaksi!
Mietintäaika oli armoton, päätös piti tehdä nyt eikä viidestoista päivä. Mielessä möyri, että möhlin tämänkin tavalla tai toisella. Lopulta syttyi sisu ja vapautus tajuntaa torpedoivista tunteista. Päätin suostua.
Olen Elisa Javarus, mökin muori Itä-Lapista. Naisiltahan ei saa ikää udella, mutta arvatkoon, ken haluaa. Minulla on jo neljä aikuista lasta, jotka ovat tuoneet minulle kuusi poijan pässiä, 1–14-vuotiaita.
Asun Kemijärven kaupungin kupeessa, Javaruksen kylässä. Eksyin tänne ensirakkauteni ja lasteni isän, Jounin, pakasta vedetyn Volvon etupenkillä yuonna 1980. Hellun syntymäkoti tallottiin sukuriidan jalkoihin, mutta tilalle isänsä Uuno pykäsi pirtin paljaan pellon pientareelle. Nyt kenturalla komeilee laaja nurmikenttä ja ikkunoista saa ihailla 14-metrisiä, tuuheita kuusia.
Ennen kuin roppani romahti, vaikutin Lapin alueella useissa kaupunki- ja matkailulehdissä liki 30 vuotta toimittajana sekä valokuvaajana.
Kuvaan kesän aikana omaa kohtaloani. En halua vinkua ja vikistä, mutta kerron koruttomasti sen, mitä on elää vammaisena.
Kaikista synkintä tässä sairastumisessa on ollut sortuminen ja suistuminen radaltani monella elämän eri saralla ja erityisesti työssäni. Rakastin rooliani ja pestiäni. Vielä kuuden työkyvyttömyyseläkevuoden jälkeenkin tunnen jatkuvaa ikävää, kaipausta kirjoittamiseen, tien päälle, tapaamisiin ja toimittamaan. Joku voi sanoa, että sen kun alat näpyttelemään, mutta se ei ole niin helppoa.
Koin ensinnäkin menetyksiä, jotka masensivat. Mitä huonommaksi terveys taantui, sitä kauemmaksi kaverit kaikkosivat. Uusien ihmissuhteiden luominen ei luonnistanut eikä luonnista vieläkään. Olen fyysisesti niin kipeä, että se tekee minut uupuneeksi, ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja pettyneeksi.
Olen aina ollut selviytyjä, mutta tästä tilanteesta en pääse ulos mitenkään. Muisti pätkii, en osaa itkeä enkä nauraa. En ole enää se sama eloisa, elämänjanoinen Elisa, sillä kärsin haastavista tules-vaivoista ja hermovaurioista. Olen vaikeasti liikuntarajoitteinen ja kipukroonikko, sairastanut jo liki 30 vuotta.
1990-luvun alkupuolella selkäni alkoi vihoittelemaan. Kolme vuotta konttasin kotona pitkin lattioita ja neljä alle 8-vuotiasta tuli hoidettua polvillaan ja nelinkontin. Sauna- ja suihkureissuilla istuin paljaalla lattialla ja pesin paitaressuni vuorotellen. Peräkanaa he köpöttelivät olohuoneeseen odottamaan, että selviän heitä pukemaan.
Selkäydinkanavassa oli pullistumia ja hermojuuren ahtauma, selkäni myös luudutettiin. Pärjäsin hyvin vuosia, kunnes 2000-luvun taitteessa käsieni kohtalo sinetöitiin terveyskeskuksen töppäilyissä eivätkä hermovauriot ole hellittäneet. Invaliditeettiprosenttini on 100.
Ranka on romahtanut ja paksusuolesta kaiveltu kasvaimia. En edes muista, montako kertaa olen pyllistänyt leikkauspöydälle. Kävelen koukussa ja muutaman töpöttävän askeleen jälkeen on päästävä istumaan. Särkyjen vuoksi en pysty nukkumaan enkä aina voi kääntää kylkeä tai päästä sängystä omin avuin
Koko ikäni olen myös ollut Miss Pullukka. Vuonna 2016 pääsin lihavuusleikkaukseen ja laihduin 147 kilosta 62 kiloon. Tästä olen yhteiskunnalle kiitollinen. En varmasti enää liikkuisi ollenkaan, jos nuo kilot olisivat matkassani.
Ihanaa kesän odotusta kaikille, kivuista ja kärsimyksistä tai muista kuormista huolimatta!