Tukilinjalla tapahtuu jotain joka päivä. Tervetuloa mukaan!
Näiden sivujen Blogilinjalla-blogissa annamme puheenvuoron apurahan saajille, jotka kertovat omakohtaisia kokemuksia toimintarajoitteisten ihmisten arjesta ja heidän haasteistaan. Tukipointti-blogissa raotamme tukityön arkea ja Lukijafoorumi-blogissa ovat äänessä lukijakirjeiden lähettäjät. Moni heistäkin on apurahan saaja.
Mökkihöperyyksissäni järjestelin vanhoja kuvia. Vaikka olin usein lapsena sairaalassa, minusta ei löydy yhtään kuvaa niiltä ajoilta. Mietin miksi vanhoissa perhekuvissa harvoin kuvataan sairaita tai vammaisia lapsia. Nykyisin somessa on paljon eri tavoin vammaisia ihmisiä eikä siinä ole mitään kummallista. Sitä olen kuitenkin miettinyt, että onko ihan ok tehdä lapsestaan oman somensa tärkein sisältö. Oli lapsi vammainen tai ei. Minun teini-ikäinen lapsenlapseni ei halua itsestään kuvia nettiin ja jos hän voisi, hän poistasi jo siellä olevat. Ymmärrän kyllä, että monet vammaisen lapsen vanhemmat haluavat vertaistukea muilta vammaisten lasten vanhemmilta, mutta onko somefeedi, täynnä hyvin henkilökohtaisia kuvia, kuitenkaan siihen oikea alusta. Mitä mieltä te olette?
Sain aikoinaan haastattelun Duudsoneilta. Silloin he pyörittivät Duudsonit tulee taloon -ohjelmaa telkkarissa. Kun katsoin heidän ohjelmiaan ja videoita netistä, tunsin itseni kukkahattutädiksi ja muutenkin tiukkapipoksi. Mitä ihmeen hauskaa on ajaa ostoskärryillä seinään ja rikkoa taloja? Tajusin, että en osaisi kysyä heiltä muuta kuin tätimäisyyksiä. Onneksi muistin, että lähipiirissä on oikea Duudson-asiantuntija. Pyysin hänet apuun ja nimesin hänet Erikoistoimittajaksi. Lue mitä Cassu 9v. kysyy Duudsonien Jarpilta.
Meidän perheemme on täynnä käsintekijöitä. Se on perinnöllistä. Korona on vain lisännyt käsin näpräämisen tarvetta. Virkkaan pipoja ja hahmoja, paikkaan ja parsin ja viimeaikoina olen kiinnostunut käsityöaktivismista. Milloinkohan joku vammaisjärjestö keksii perustaa oman käsityöaktivismiryhmän? Kahvin, teen ja jutustelun lomassa tekisimme käsitöitä meille tärkeistä aiheista. Valmiin käsityön voisi kiinnittää vaikka pyörätuolin taakse, jos siinä lukisi esimerkiksi: “Älä työnnä ellen pyydä” tai “En ole sinun inspiraatiosi”.
Pantone valitsi Vuoden värit, joista toinen on hehkuva keltainen. Rafael Wardi on suomalainen, keltaiseen uppoutunut taiteilija. Hän oli ensimmäinen, jota haastattelin Tukilinja-lehteen vuonna 2009.
Vuodenvaihteessa usein muistellaan menneitä. Niin nytkin, yritän kertoa lyhyesti mistä kaikesta kirjoitin vuonna 2020 Tukilinja-lehteen. Se on vaikeaa, koska tykkään kaikista aiheistani ja voisin kertoa niistä pitkään. Kiitos kaikille lukijoille menneestä vuodesta ja toivotan Hyvää Uutta Vuotta ja meille kaikille toivon parempia aikoja, valoa ja toivoa.
Ensi vuonna tapaamme taas.
Haluaisin unohtaa tämän joulun, joka meni kipuja kärvistellen. Onneksi on teknologiaa, joka pelastaa öiden synkimmät sudenhetket. Kipu voi saada ihmisen inhoamaan omaa kehoaan, kokemaan sen viholliseksi. Minäkin olen särkevän ruumiini kanssa sotajalalla. Joku välirauha sen kanssa on tehtävä, koska se kuitenkin joutuu kantamaan tämän ainokaisen elämäni.
Meidän joulu on hiljaiseloa, kuten se on ollut jo kuukausikaupalla. Harmiksi minulle iski taas kipujakso. OI-vanhuus on extreme laji. Aattona kömmin kyllä tyynyjeni, kirjojen, karkkipapereiden ja villasukkien seasta Jaskan kattamaan joulupöytään. Marinoistani huolimatta olen kiitollinen, ettei minun tarvitse potea täällä yksinäni kuten monen muun kipeän ja koronan eristämän.
Ensi jouluna kaikki on toivottavasti paremmin.
Olen median suurkuluttaja, aamusta iltaan. Median välittämä kuva vähemmistöistä on masentava. Yleisellä median kuvastolla on valtaa siihen, miten erilaiset ihmiset kokevat tulevansa nähdyiksi ja kuinka he kokevat kuuluvansa yhteiskuntaan. Aito moninaisuus tarvitsee erilaisia median tekijöitä, heitä joilla on erilainen näkemys maailmaan kuin etuoikeutetuilla vammattomilla ihmisillä.
