Viikonlopun suunnitelmat menivät uusiksi flunssan takia: Odotettu Helsingin-reissu ja Ateneumin Edelfelt-näyttely siirtyivät kahdella viikolla eteenpäin.
Nyt oli aikaa keskittyä ilman tekosyitä tutkimussuunnitelman tekoon. Se onkin saanut jo hieman ilmaa siipiensä alle. Minulla oli ensin pitkään vaikeuksia hahmottaa, mistä lähtisin liikkeelle, mutta sitten päätin yksinkertaisesti valita aiheista sen, joka resonoi tällä hetkellä eniten.
Tarkoitukseni olisi mahdollisessa väitöskirjassa tarkastella Minna Canthin nykypäivän vastaanottoa. Sanon mahdollisessa, koska jatko-opiskelijaksi pääseminen ei tänä päivänä ole mikään läpihuutojuttu. En siis tuulettele täällä vielä, koska kaikki on vielä valmisteluasteella.
Todella hyvää tutkimusaineistoa tarjoaa muun muassa Minna Canthin seuran julkaisema 175-juhlavuoden loppuraportti, josta löytyvät sana sanalta pääjuhlan puheet.
https://minnacanthinseurassa.files.wordpress.com/2020/10/tutustu-juhlavuoden-loppuraporttiin.pdf
Analysoidessani puheiden sisältöä mieleen jäi muun muassa Minna Canthin seuran silloisen puheenjohtajan Elise Tarkoman pohdinta siitä, millainen kuva useimmilla on Minna Canthista. Tarkoma toteaa: “Minna Canthia esittävä patsas hänen kotikaupungissaan Kuopiossa on jykevä, totinen nainen. Patsaan hahmo lienee se kuva, joka monelle piirtyy kirjailijasta—Mutta Minna Canthan oli aivan muuta: hän oli iloluontoinen, energinen, aikaansaapa keskustelija ja vaikuttaja ja myötäeläjä perheelleen ja kanssaihmisilleen.”
Canthista on tehty kolme patsasta, jotka sijaitsevat Kuopiossa, Jyväskylässä ja Tampereella. Jyväskylän patsas kuvaa nuorta Canthia, ja se kuvastaa minun mielestäni paljon paremmin sitä, mitä Canth edusti.
Canthin tuorein elämäkerta, Minna Maijalan “Herkkä hellä hehkuvainen” (2014) kuvaa Canthin uudessa valossa, riisuttuna myyteistä. Maijalan teos muuttaa patsaan ihmiseksi. Hän kääntää katseen paraateista ja juhlapuheista yksityiseen Minnaan, kuten gradussani (2020) totean.
Patsaan mainitsee Minna (ovatko kaikki Canth-tutkijat Minnoja?) Rytisalokin teoksensa Rouva C. yhteydessä. Rytisalo kertoo halunneensa kirjoittaa ajasta “ennen kuin Minna Canthista tuli patsas”.
Millaisenakohan Minna Canth itse haluaisi hänet muistettavan? Kivi ei ole ehkä paras materiaali vangitsemaan Canthin sielua, vaikka on tietysti suorastaan häkellyttävää, että naistaiteilijalle on pystytetty maassamme peräti kolme patsasta. Parhaiten Canthin hengen tavoittaa hänen teoksissaan, jotka elävät ja hengittävät vielä tänäkin päivänä.
Tuija
Pääkuva: HS-Teema 2019:2