Tällä viikolla olen ahnehtinut selvästikin liikaa töitä, tai ne ovat pikemminkin kasautuneet tähän viikkoon (kuva tämän päivän sienestysjuttukeikalta). Vaikka saan tehdä rakastamaani työtä toimittajana, huomaan, että siihen on syynsä, miksi olen eläkkeellä. Jos minulla on keikka joka päivä, stressaannun ja väsähdän, enkä ole parhaimmillani. Päänahkaindikaattori kertoo, että pitää hieman himmata: Päänahkani nimittäin kutiaa ja menee rikki, kun paineet kasvavat. Minusta tulee myös ärtyisä, mikä on muuten yksi varomerkeistäni, eli merkeistä, jotka kertovat, että sairauteni saattaa olla menossa hypomaaniseen suuntaan. Koska hypomaniasta on lyhyt matka maniaan ja maniasta lyhyt matka psykoosiin, minun on oltava varuillani ja vihellettävä tilanne poikki ajoissa.
Kun osa-aikatyön ohella lähestyy deadline opiskelussakin, on jostakin karsittava. Niinpä päätin rauhoittaa ensi viikon kokonaan tutkimussuunnitelman teolle. Onneksi toimituksessa suhtauduttiin tilanteeseen ymmärtäväisesti.
Töiden himmaamiseen on tarve myös tulorajan takia. Saan tienata tiettyyn rajaan saakka ilman että se vaikuttaa eläkkeeseeni. Nyt töitä on ollut sen verran, että lokakuun palkka lähentelee jo maksimitulorajaa. Tarkkana pitää olla, koska jos tuloraja ylittyy kolme kertaa vuodessa, eläke jäädytetään kokonaan kolmeksi kuukaudeksi.
Kroppani ja pääkoppani tarvitsevat väljää aikataulua ja riittävästi aikaa vain olla, jotta ne toimivat ihanteellisesti. Yleensä pyrin arvioimaan eri asioihin menevän ajan mahdollisimman realistisesti. Taisin kehua yhdessä aikaisemmassa päivityksessäni, että minulla ei ole juuri koskaan kiire. No nyt on, mutta toivon, että saan homman haltuun viikonloppuun mennessä. Silloin on aikaa levätä ja palautua.
Tuija