Kävin eilen yliopistolla Turussa näyttämässä, mitä olen saanut aikaiseksi. Päällimmäiseksi piipahduksesta jäi mieleen se valtava kihinä ja pöhinä, joka oli meneillään yliopistonmäellä. Oli ilmeisesti uusien opiskelijoiden tutustumispäivä, sillä joka puolella liikuskeli pieniä ryhmiä, jotka seurasivat hahmoja, joiden t-paidan selkämyksessä luki “tuutori”.
Voi sitä innostuksen määrää! Oikein tunsi, miten ilma oli täynnä jännittynyttä odotusta. Oppiaineeni aulan pöydissä istui parikymppisen näköisiä nuoria tutustumassa toisiinsa. Hermostunutta small talkia, hieman itsetehostusta, nyt ryhmäydytään, pitäkää minusta, please! Kadehdin ennen kaikkea sitä tietynlaista huolettomuuden olotilaa, kun ei tarvitse vielä vastata kenestäkään muusta kuin itsestään ja jokainen päivä on kuin yllätyspaketti: Mitä tahansa mukavaa voi odottaa nurkan takana. Kaikki on vielä edessä.
Itse aloitin yliopisto-opinnot vasta reilusti yli neljäkymppisenä, joten oma kokemus ei ollut ihan samanlainen, kuin millaiseksi sen kuvittelin näiden nuorten kohdalla. En oikein päässyt ryhmäytymäänkään, koska opiskelin etänä niin paljon kuin mahdollista. Vaikka en suhtautunutkaan jokaiseen päivään kuin yllätyspakettiin, on opintojen alku aina jännittävä. Onneksi professorit kohtelivat vanhempia opiskelijoita samalla tavalla kuin nuorempia. Oikeastaan koin, että iästä oli opinnoissa hyötyä. Vain kerran olin nolona, kun yhdellä kurssilla piti liittyä pienryhmään WhatsApp-viestillä, ja minulla ei tuolloin vielä ollut kyseistä sovellusta. Silloin tunsin itseni vanhaksi.
Tuija