Riitta Skytt on helsinkiläinen freetoimittaja ja Tukilinjan toimitusneuvoston jäsen. Hän kirjoittaa Tukilinjan Blogilinjalla-vierasblogia joulu–tammikuussa 2020. “Eihän vammaisuus ole identiteetti. Uskokaa pois, se on ominaisuus, johon tottuu.”
Meidän joulu on hiljaiseloa, kuten se on ollut jo kuukausikaupalla. Harmiksi minulle iski taas kipujakso. OI-vanhuus on extreme laji. Aattona kömmin kyllä tyynyjeni, kirjojen, karkkipapereiden ja villasukkien seasta Jaskan kattamaan joulupöytään. Marinoistani huolimatta olen kiitollinen, ettei minun tarvitse potea täällä yksinäni kuten monen muun kipeän ja koronan eristämän. Ensi jouluna kaikki on toivottavasti paremmin.
Olen median suurkuluttaja, aamusta iltaan. Median välittämä kuva vähemmistöistä on masentava. Yleisellä median kuvastolla on valtaa siihen, miten erilaiset ihmiset kokevat tulevansa nähdyiksi ja kuinka he kokevat kuuluvansa yhteiskuntaan. Aito moninaisuus tarvitsee erilaisia median tekijöitä, heitä joilla on erilainen näkemys maailmaan kuin etuoikeutetuilla vammattomilla ihmisillä.
Koronasta en osaa sanoa mitään. Media on sitä täynnä. Kaiken keskellä koitan muistaa, että elämä ei lakkaa olemasta hauskaa kun joku kuolee, eikä se lakkaa olemasta vakavaa, kun joku nauraa. Tämän viisauden lainasin Bernhard Shawlta.
Mieheni nimittää minua sammakkokuningattareksi, koska vaivautuessani tai ollessani muuten epävarma, suustani alkaa tulvia täysin pitelemätöntä puhetta. Hänen mielestään me OI:t eli kollageenivirheen omistajat puhumme yhtäaikaa molemmista suupielistä.
Joku on sanonut, että jalkapallon ymmärtäminen vaatii runoilijan sielua. Jalkapalloa voi rakastaa ja pelistrategioita suunnitella, vaikka ei voisi juosta.
“Kiellätkö sinä vammaisen identiteettisi?” kysyi joku sosiaalihoitaja minulta aikoinaan. Olin luultavasti kertonut, ettei vammaisuuteni ole elämässäni kovin tärkeä asia.
