Uusimmassa Yliopisto-lehdessä 10/20 on juttu historioitsija Reetta Hännisestä. Hän puhuu tammikuussa Tieteen päivillä suomalaisten naistoimittajien palkkaamisesta sanomalehtiin 1920-30-luvulla. Naisia pestattiin tuomaan lehtiin kepeyttä ja monipuolisuutta. Esimerkiksi muotijutut, pakinat ja naisten matkareportaasit olivat suosittuja. Lehdissä oli huomattu, että naiset vastasivat perheiden kulutuspäätöksistä, joten oli taktisesti viisasta tavoitella heitä kirjoittajiksi ja lukijoiksi. Jutussa mainitaan myös Suomisen perhe -sarjaa kirjoittanut Seere Salminen, jonka tyyliä kuvataan kevytkynäiseksi.
Ihana termi, minäkin haluan olla kevytkynäinen.
Tällä viikolla olen seurannut somekeskustelua, joka käynnistyi siitä, kun mediassa kerrottiin, että Radio Aalto lopettaa vuoden vaihteessa ja tilalle tulee uusi Me Naiset -radiokanava. Siitä kuulemma tulee moninaisempi kuin koskaan ja se on isoin naisten puheenaihemedia. Ymmärsin, että toimituksessa ei ole enää miehiä mukana. Takana on Me Naiset -lehteä kustantava Sanoma Media.
Ajatuksissani keskustelu jotenkin yhdistyi tuohon Yliopisto-lehden juttuun. Mielestäni on oudon vanhanaikaista, että vielä nykypäivänä tehdään naisille suunnattu radiokanava. Sadassa vuodessa odottaisi jo, että ajattelutapa olisi muuttunut.
Kanavan uudet juontajat poseerasivat iloisen kepeästi yhteiskuvassa. He ovat kaikki nuoria, hoikkia ja kauniita naisia.
Somessa alkoi samantien pieni myrsky. Poimin tähän runsaana vyöryvästä keskustelusta pari kommenttia:
“Missä on se mainitsemanne moninaisuus? Valkoiset ja hoikat able-bodied CIS-naiset eivät kyllä muodosta moninaista kuvaa kanavasta. Haluaisin tälle termille jotain vastinetta: lihavia ihmisiä, bipoc-ihmisiä, transihmisiä ja rampoja ihmisiä.”
(CIS = cisgender eli henkilö, joka kokee olevansa syntymässä määriteltyä sukupuolta, BIPOC = black, indigenous and people of color eli jotenkin näin: mustat, alkuperäiset ja värilliset ihmiset, korjatkaa ihmeessä jos on selvempiä käännöksiä. Tiedän, että tuo indigenousin käännös on tässä tosi kömpelö.)
“On yhteiskunnallisesti tärkeää tarkastella Suomen suurimman mediakonsernin valtaa määrittää, ketkä naiseutta edustavat.”
Syrjintä on rakenteissa
Suuresti arvostamani somepersoona Emmi Nuorgam tarttui aiheeseen ja sanoi, että syrjintä on meillä rakenteissa rekrytoinnista asti. Me vammaiset ihmiset todellakin tiedämme sen. Emmi ei väitä, että kauniit ja hoikat heteronaiset ovat epäpäteviä juontajia, mutta hän väittää, että heillä on hyvin samankaltainen näkökulma maailmaan.
Instassa Me Naiset vastasi kritiikkiin valittaen, että huomio kääntyi väärään suuntaan, eli juontajien ulkonäköön.
Kyse ei ole siitä, että ulkonäön perusteella tehtäisiin johtopäätöksiä juontajien ja toimittajien moniäänisyydestä, mutta kyllä se omalta osaltaan pönkittää sitä kuvaa minkälaisia ovat suomalaista naiseutta edustavat toimittajat.
Yleisellä median kuvastolla on valtaa siihen, miten erilaiset ihmiset kokevat tulevansa nähdyiksi ja kuinka he kokevat kuuluvansa yhteiskuntaan. He, jotka kuuluvat enemmistöön, eivät helposti huomaa sitä. Toivon, että tulevina vuosina yhdenkään erityislapsen tai -nuoren ei tarvitsisi ajatella minkään median äärellä omaa kelpaamistaan, koska missään ei näy ketään hänen kaltaistaan. Tämä näkymättömyys vaikuttaa myös siihen uskaltavatko tai haluavatko erityisnuoret hakeutua alan koulutukseen. Vaikka muuta väitettäisiin, media vaikuttaa siihen mitä me ajattelemme itsestämme ja toisistamme.
Tuotantopalvelu Sons of Lumièren toimitusjohtaja Mete Sasioglun @metesasioglu Instasivulla törmäsin tutkimukseen, joka on aika masentavaa luettavaa.
Metropolia Ammattikorkeakoulun elokuvan ja television tutkinto-ohjelman opiskelijat kokosivat tilastollisen tutkimuksen Kenen kuvia kerrotaan? – Diversiteetti suomalaisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa 2019. Se on tilastollinen tutkimus roolituksesta eri vähemmistöryhmistä vuonna 2019 ensi-iltansa saaneissa fiktiivisissä elokuvissa ja TV-sarjoissa. Tutkimuksen toteutti Milja Nieminen, jonka vuonna 2021 julkaistava opinnäytetyö käsittelee aihetta laajemmin. Tutkimuksen on tilannut av-alan edunvalvontajärjestö Audiovisual Producers Finland, APFI.
Hyytävä tilasto menee yksinkertaistettuna näin:
90,6% hahmoista on valkoisia, CIS-sukupuolisia, heteroseksuaaleja ja vammattomia ihmisiä.
Jäljelle jäävästä vähemmistöjen osuudesta vammaiset hahmot ovat vähiten näkyviä. Heitä oli mukana vain 0,4%.
Lisäksi suurin osa vähemmistörooleista ovat pienrooleja, joilla on vain vähän kohtauksia tai repliikkejä, eikä merkittävää vaikutusta kokonaistarinaan. Hahmojen tarinat ovat useimmiten edelleen vallitsevien stereotypioiden mukaisia, ja vähemmistötaustalla on huomattava vaikutus hahmojen tarinoihin.
Tänä syksynä Tukilinjan elokuva- ja kirjallisuuskriitikko, runoilija ja Kynnys ry:n tiedottaja Sanni Purhonen kertoi tutkimukseen liittyvässä paneelikeskustelussa näkemyksensä huonon representaation haittoihin.
(Representaatio tarkoittaa jonkin todellisen asian edustusta ihmisen mielessä. Tavallaan se on ‘mielikuva’ – tietyssä mielessä se onkin joskus paras käännös.)
“Jos yleinen tarina, joka vammaisuudesta kerrotaan toistamiseen on, että vammaisuus on tragedia, että sinussa on jotain vikana, että kehossasi on jotain vikana tai että yhteiskuntaa ei ole rakennettu tavalla, joka sopii sinulle, miten nuori vammainen ihminen voisi nähdä itsensä aktiivisena? Jos heille kerrotaan kerta toisensa jälkeen, etteivät he ole tarpeeksi hyviä tai etteivät he ole aktiivisia?
Jos viestin, joka vammaisuudesta kerrotaan, ydin kiteytyy siihen, että vammaisuus on tragedia – ja niin on sanottu uudestaan ja uudestaan mediassa – vammaisen henkilön on varmasti vaikeampaa haluta olla vaikkapa näyttelijä.”
Aito moninaisuus
Sata vuotta sitten naisia palkattiin sanomalehtiin, jotta niihin saataisiin moninaisuutta. Eikö nyt olisi jo erityisten ihmisten aika?
Aito moninaisuus tarvitsee erilaisia median tekijöitä, heitä joilla on erilainen kokemus ja näkemys maailmaan kuin etuoikeutetuilla vammattomilla ihmisillä. Tekijöitä, jotka kertovat erityisryhmistä ilman asenteellisuutta, oikeilla termeillä.
Ei riitä, että me erilaiset ihmiset vierailemme silloin tällöin keskusteluohjelmissa tai meistä tehdään mediaan urheustarinoita kuinka vammastamme huolimatta olemme löytäneet ihmissuhteen ja ihan itse pesseet pyykkiä. Tai sitten meistä tehdään ns. inspiraatiopornoa, joka kertoo supervammaisten sankaritarinoita, joiden äärellä kuuluu tajuta kuinka onnekas on, tirauttaa kyynel tai vähintään liikuttua näistä iloisista, valoa ja voimaa säteilevistä suurenmoisista vammaisista ihmisistä.
Ei! Se ei tee mediasta moninaista – meidän pitää päästä itse tekemään ohjelmia, päättämään sisällöistä, rahasta, näkökulmista, siitä keitä haastatellaan. Vain sitä kautta syntyy aidosti moninaista mediaa.
Tietysti ajattelen tässä yhteydessä myös Tukilinjaa. Toimittajissa meitä on kyllä liiallinen naisenemmistö ja olemme kaikki valkoisia. Mutta puolustukseksi, olemme eri-ikäisiä, sekin jo avartaa maailmankuvaa, koulutuksemme ja työkokemuksemme ovat erilaisia ja osalla meistä on toimintarajoitteita. Me emme taida olla kovin trendikkäitäkään. Me muutamat vammaisuuden kokemusasiantuntijat kritisoimme palavereissa toistemme juttuja ja näkökulmia. Tietysti kaverille tulee oltua lempeämpi, myönnetään, mutta uskon vilpittömästi, että meillä kaikilla on vilpitön halu kertoa mahdollisimman oikealla näkökulmalla siitä yhteiskunnasta ja elämästä, jossa erityiset ja erilaiset ihmiset elävät tämän päivän Suomessa.