No niin. Olen siis Kristiina. Oman elämäni filosofi ja 31-vuotias kahden lapsen äiti. Etä-äiti, kuten ajan teemaan sopii. Tämä päätös toki tuli jo ennen kuin korona valtasi maailman.
Asun arkipäivät kahdestaan lapinkoirani Riskun kanssa ja viikonloppuisin meidän kotia elävöittävät rakkaat lapseni, jotka ovat minulle elämän valo. Ei ole kyllä ollut millään lailla helppo valinta olla heistä erillään. He nousevat ajatuksiini tässäkin, kun esittelen itseäni, ja samalla ymmärrän jälleen kerran heidän olevan iso osa minua. Luulenpa sen tulevan esille myös, kun jaan teille näitä ajatuksiani vierasbloggarina.
On osattava luottaa siihen, että elämä kantaa eikä pyrkiä kontrolloimaan kaikkea. Ja kun tähän luottamuksen tilaan pääsee, alkaa tapahtua ihmeitä. Isoja ja pieniä. Minulle oli suuri ilo ja kunnia vastata myöntävästi, kun minulta kysyttiin lehtihaastattelun (Tukilinja 6/2020) jälkeen, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan blogia. Olen nimittäin suunnitellut ja suunnitellut blogin aloittamista jo valovuoden, vaan enpäs ole saanut aikaiseksi. Ja nyt se sitten tapahtui! Se ihme, minun mahdollisuuteni. Joten aika laittaa pyörät pyörimään tai paremmin sanottuna kirjaimet sanoiksi ja sanat lauseiksi
Olen luonteeltani hyvin avoin ihminen ja koen sen olevan iso avain uudelle polulleni: elämänmyönteisyys, rohkeus ja rehellisyys ja kaikenkattava voima eli Rakkaus ovat niitä arvoja, jotka kantavat ja kasvattavat.
Pitkän itseopiskelun ja itseymmärryksen johdosta voin sanoa olevani todella Kiitollinen ja Onnellinen elämästä, joka minulle on annettu. En kadu mitään, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Nuo kokemukset ovat avanneet tietoisuuteni ja tehnyt minusta tällaisen kuin olen. Matka on ollut pitkä ja raskas, täynnä epäonnistumisia, surua, pettymyksiä, onnettomuuksia, vihaa, katkeruutta ja pelkoa. Unohtamatta kuitenkaan ilon ja onnen tunteita, joita myös mahtui matkalle roppakaupalla.
Tuota olen paljon pohtinut, miksi me ihmiset emme osaa jäädä kiinni onnen tunteisiin samalla tavoin kuin vähemmän iloa tuottaviin tunteisiin. Vanhoja taakkoja ja kaunoja kannetaan vuositolkulla niska väärässä, hartiat kipeinä, usein tiedostamatta. Kuinka yksinkertaista kaikki olisi, jos sallisimme itsellemme armollisuuden elämän pyörteissä.
Mutta onhan se ymmärrettävää, että kipeät kokemukset ovat kovettaneet pinnan, ja pian huomaakin kantavansa melkoista haarniskaa. Kuin soturi, joka valmistautuu taisteluun. Mutta tarvitseeko elämän olla taistelua? Tarvitseeko elämältä suojautua?
Velipuoleni mietteitä lainaten: “Kun perhonen syntyy kotelostaan, on sillä edessä ainutlaatuinen, elämänsä mittainen yksi päivä”. Ennen kuin toukasta kuoriutuu kaunis perhonen, edeltää sitä kotelovaihe. Jotta voimme elää täydessä loistossamme, avoimena, on haarniska tiputettava pois.
Minulle on diagnosoitu reilu vuosi sitten tunne-elämän epävakaa persoonallisuushäiriö. Se oli helpottavaa kuulla, vaikka menikin puoli vuotta, ennen kuin ymmärsin, mitä paperilla lukee. Se selitti kuitenkin ison osan aiemmista haasteistani, joiden vuoksi arki ei ottanut sujuakseen.
Ennen ajattelin, että persoonassani on vika, asennevamma, kuten ammattikoulun rehtorikin asian ilmaisi, kun halusin keskeyttää opiskelut ja mennä suoraan töihin. Kävipä niin, että valmistuin oppisopimuskoulutuksella samaiseen ammattiin, ja kuukausi aiemmin kuin ne luokkalaiseni, jotka suorittivat opinnot koulun penkillä. Tuntui hyvältä, etten antanut periksi, ja kiitän siitä suuresti myös työnantajaani Immelkartanossa, joka tsemppasi ja tarjosi minulle opiskelut työn kautta.
Minussa tai persoonassani ei siis ole vikaa. Toimintatavoissani on vain ollut paljon ymmärrettävää ja parannettavaa elämänlaadun kohentamiseksi.
Epävakaus on kuin vuoristorata tai vuorikiipeilyä: Ensin kiivetään pitkä matka ylös, huipulle. Matka on raskas, mutta aina yhtä palkitseva. Ylhäällä kokee olevansa voittamaton ja adrenaliini virtaa. Monet kiipeävät tämän polun kerran tai kaksi elämässä, ja saavutettuaan paikkansa pitävät siitä kiitollisena kiinni.
Minulle iskee jokin kumma juttu huipulla ollessani. Ehkä en tunne ansaitsevani paikkaani. Tuon tunneimpulssin seurauksena otan askeleen jyrkänteeltä ja hyppään takaisin kuilun pohjalle. Ai, että se sattuu ja tekee kipeää. Saatan maata henkitoreissani pitkään. Nykyään selviän kuitenkin monesti jo parissa päivässä takaisin jaloilleni ja lähden reippaasti kiipeämään uudestaan ylös – unohtaen kivun ja tuskan, jota hetki sitten tunsin.
Tuollaista minun toimintani on ollut teini-iästä lähtien. Aluksi hyppelin alas ja kiipesin ylös tietämättä edes, miksi. Ja sehän minut uuvutti ihan täysin. Myöhemmin olen alkanut ajatella, että jokin minussa haluaa kokea ja ymmärtää noiden hyppyjen merkityksen.
Sen jälkeen, kun lähdin asioita purkamaan terapiassa kuusi vuotta sitten, olen saanut hurjasti tieto ja taitoja, kuten armollisuuden itseäni kohtaan. Mitä syvemmälle syihin on kaivautunut, sen parempia taitoja on löytynyt.
Uusia taitoja tarjoaa nyt dialektinen käyttäytymisterapia, johon pääsin viimein mukaan. Se kestää noin vuoden ja siihen sisältyy kerran viikossa tunnin yksilöterapia sekä kahden tunnin mittainen ryhmätapaaminen. Molemmat toteutetaan tällä hetkellä etäyhteyksin, ja olen kokenut sen hyvin toimivaksi.
Viime keväänä saamani läppäri Tukilinjalta nostaa siis arvoaan lisää, koska se
mahdollistaa terapian. Läppäri mahdollistaa myös tämän kirjoittamisen, josta olen hyvin innoissani ja jolle ei sen vuoksi tunnu tulevan pistettä ollenkaan. Mutta tehdäänkö niin, että jatketaan juttua seuraavassa osassa ja sanon tältä erää näkemiin.
Valoterveisin, Kristiina