Moi!
Koulunkäynti ei ole ollut minulle koskaan helppoa. Tai ei asia ihan niinkään ole. Ala- ja yläasteella opiskeltavat asiat olivat minulle todella helppoja ja kokeet menivät hyvin lukematta. Vaikeaa minulle oli koulussa oleminen, jos liikuntatunteja ei lasketa. Jouduin jatkuvasti oppituntien jälkeen puhutteluun opettajan kanssa, koska “en antanut muiden keskittyä tunnilla”. Tämä johtui tietenkin siitä, että en itse pystynyt keskittymään. Sain jatkuvasti kuulla tuota “keskity” sanaa. Nyt ihmettelen kuinka opettajat eivät tienneet, että juuri tuossa asiassa voi olla häiriö. Minua pidettiin vain yhtenä häiriötekijänä koulussa.
Ala-asteella menin joka päivä kouluun paljon ennen koulun alkamista. Vanhemmilla oppilailla alkoi koulu tuntia aikaisemmin ja en voinut jättää välistä futis pelejä, joita he pelasivat heidän ensimmäisellä välitunnilla. Lopulta minulta kiellettiin tämä aikaisemmin kouluun tuleminen, koska useasti minulla ja jollain vanhemmalla oppilaalla syntyi joku riita tai tappelu. En minä koskaan ajatellut haastavani riitaa, se vain jotenkin tapahtui. Mystistä… Myöhemmin ala-asteella minulta rajoitettiin paljon muutakin vilkkauteni takia, kuten alueita joissa sain olla välitunneilla ja sitä missä sain istua luokkahuoneessa. Minua mitkään näistä asioista ei hetkeutanut. Päässäni tuolloin ei liikkunut mitään ajatuksia vaan toimin kuin autopilotilla. Se tuntuu vähän siltä kuin edessäni näkyisi koko ajan kymmeniä elokuvia ja koitan valita missä niistä rupean näyttelemään. Lopputulos on se, että koitan näytellä niissä kaikissa samanaikaisesti.
Niinkuin jo mainitsin koulussa opittavat asiat eivät olleet minulla ongelma ala- eikä yläasteella. En koskaan lukenut kokeisiin ja sain vielä yläasteellakin kokeista keskivertoja arvosanoja. Päästyäni lukioon tämä kuitenkin muuttui. Lukiossa oppiaineet syventyvät niin pitkälle ettei niitä voi enää oppia vain “maalaisjärjellä”. Oli pakko alkaa lukemaan kokeisiin. Tiesin jo tuolloin, että en tykkää lukea kirjoja, mutta kun yritin lukea kokeisiin se oli vielä paljon haastavampaa kuin olisin osannut kuvitella. Katseeni ei kertakaikkiaan pysynyt kirjan sivuilla. Löysin itseni tekemästä jotain aivan muuta. Lukeminen oli loppunut kuin itsestään. Arvosanani putosi lukion edetessä ja kun ylioppilaskirjoitukset eivät menneet läpi päätin hakeutua ADHD testeihin. Minulle todettiin vielä silloinkin olevan keskivaikea ADHD. (ADHD yleensä helpottaa iän myötä ja minulla oireet olivat heikentyneet jo erittäin paljon verrattaen ala-asteeseen. Uskon että minulla on ollut vaikea ellei erittäin vaikea ADHD lapsena. Voi äiti parkaa… ). Sain lääkityksen häiriööni ja ensimmäinen oppitunti lääkityksen kanssa oli uskomaton. En voinut pitää hymyä sisälläni ja välillä jopa naurahtelin. Kuinka helppoa keskittyminen olikaan. Se oli matematiikan tunti ja sillä tunnilla rakastuin matematiikkaan. Jäin laskemaan kurssin tehtäviä moneksi tunniksi koulun jälkeen koulun ruokalaan. Se oli niin hauskaa ja helppoa kun siihen pystyi keskittymään. Kävin silloin kahta matematiikan kurssia yhtäaikaa, derivaatta- ja todennäköisyyskurssia. Nämä ovat kaksi vaikeinta lyhyen matematiikan kurssia ja sain molemmista kursseista arvosanan 9. Aikaisemmista kursseista olin saanut arvosanoja 4-6. Ero oli hämmästyttävä. Myöhemmin syksyllä, näiden kurssien jälkeen, uusin matematiikan yo-kokeen, josta aikaisemmin keväällä olin saanut arvosanan A, joka on huonoin mahdollinen arvosana jolla pääsee läpi. Sain syksyllä arvosanan M, joka on kolmanneksi paras. Lopulta sain kuin sainkin ylioppilaslakin.
Lääkitys kyllä lisää keskittymistäni, mutta se poistaa osan todellisesta luonteestani. Avopuolisoani lainaten olen kuin tunteeton robotti. Lääkitys on myös erittäin koukuttava. Tunne, jonka kyky keskittyä saa aikaan on hyvä, mutta se ei kestä ikuisesti. Kun aivot ovat käyneet koko päivän ylikierroksilla, lääkityksen vaikutus hiipuu ja keskittymiskyky muuttuu heikommaksi hetki hetkeltä, hyvä tunne muuttuu täysin päinvastaiseksi. Minusta tulee todella ärtyisä ja vihainen. En pidä tuosta versiosta itsessäni. Olen käyttänyt lääkitystä viimeksi ylioppilaskirjoituksissa eli noin vuosi sitten. Pärjään hyvin ilmankin. Opetan akrobatiaa työkseni ja opettelin tuosta aiheesta ihan kaiken koulun ohessa.
Tämä oli ensimmäinen blogiteksti, jonka kirjoitin kokonaan itse. Ei tämä niin vaikeaa ole, ainakaan kun kirjoittaa itsestään.. Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti! Nähdään seuraavassa postauksessa!