Morjes!
Oli suunnitelmissa aloittaa kirjoittaminen jo muutama päivä sitten ja innostustakin oli, mutta vuorokauden tuntien määrä tuli tielle. Ja ehkä myös vaikeus aikatauluttamisen ja muistamisen kanssa, mutta ei se mitään! Sellaista se välillä on meillä kaikilla, vaikka minun kohdallani se tapahtuu aika usein.
Mutta nyt, kukkaruukusta asiaan! Alkuun erittäin nopea esittely, koska oletan, että lukijat ovat täällä lehdessä julkaistun esittelyn takia. Olen siis Jesse, 20, ja asustelen Tampereella. Opiskelen liikuntaneuvojaksi Varalan urheiluopistossa. Minun perheeseeni kuuluu avopuoliso Angelica, poikani Elia ja nelijalkainen karvakamu Yoda. Minulla on ADHD ja pyrin elämään sen kanssa ilman lääkkeitä, vaikka se ei aina olekaan helppoa… ainakaan kanssaeläjille. Haluan blogissani kertoa minun elämästä, oivalluksista ja ajatuksista ja koska ADHD värittää elämääni, niin uskallan luvata, että se nostaa päätään varmasti melkein jokaisessa tekstissä jollain tavalla. Tähän väliin minun pitää kertoa, että täällä ruudun takana en ole vain minä. Kirjoittajana en ole vielä siinä pisteessä, että voisin tehdä sitä itsenäisesti, joten pyysin apua Angelicalta. Voisin valehdella, mutta haluan pitää tämän aitona. Hän osaa sanoittaa ajatukseni tekstiin kanssani tavalla, joilla haluan ne teille ilmaista. Tekstin sisältö on kuitenkin täysin minulta ja koen sen tässä tärkeimmäksi. Jokaisella, myös minulla, on oikeus siihen, että saa äänensä kuuluviin, vaikka se vaatisikin ulkopuolista apua. Otankin jatkossa tavoitteeksi porrastaen kirjoittaa enemmän ja enemmän ilman apua. Ehkä ja toivottavasti lopulta hän tarkistaa vain virheet. Uskon vahvasti, että minäkin voin oppia. Kerron edistymisestäni tietenkin myös teille.
Olen ottanut tavoitteeksi keksiä tapoja, jotka lääkkeettömästi helpottavat arkeani. Asioiden näkyville jättäminen (Esimerkki: Vitamiinit esillä näkyvillä, joten näkeminen muistuttaa vitamiinien ottamisesta) ja muistutuksen asettaminen on ollut minulla tapana jo ennen, mutta niitäkään ei aina muista joko jättää esille tai asettaa. Ei siis kovin vedenpitävä tapa.
Olen pyrkinyt muodostamaan rutiinia. Rutiinia, jonka avulla pikkuhiljaa opin tekemään tietyt työasiat, ottaa vitamiinit, siivota ja ulkoiluttaa koiraa samoihin aikoihin joka päivä. Sen avulla muodostan aivoihin sellaisen polun, jota on hyvin vaikea olla kohta kulkematta. Toinen asia on tapa, joka on auttanut selkeyttämään ajatuksiani. Pikku-Jesse nauraisi kun kuulisi tämän, mutta kirjoitan nykyään päiväkirjaa. Niinkin yksinkertainen asia, mutta se pakottaa minut ajattelemaan tavalla, joka ei koko ajan ole minulle normaalia. Normaalisti ajatus menee sinne ja toinen tuonne, mutta päiväkirjan kirjoittamisen aikana minun pitää pakottaa itseni rauhoittumaan ja käydä ajatuksiani läpi yksi kerralla. Myös tunteiden käsitteleminen on helpottanut sen myötä. Suosittelen kaikille!
Minulla on aina ollut ylimääräistä energiaa sisälläni, kuin moottori kävisi kehossani. Tätä energiaa purin lapsena kaikkeen ylimääräiseen, kuten liialliseen puhumiseen. Tämä purkautui lopulta riitoihin ja nuhteisiin muiden lasten kanssa. Muistan ajan kun jouduin jäämään jopa joka toisen oppitunnin jälkeen koulussa puhutteluun opettajan kanssa… jälki-istunnoista puhumattakaan. Muistan myös ajan, jolloin en saanut koko syyslukukauden aikana välitunneilla olla kuin yhden saman koripallotelineen alla. Syynä tälle oli riidan haastaminen kaikkien kanssa. En kuitenkaan itse ajatellut näin. Olin vain oma villi, isosuinen itseni. Näin jälkeenpäin olen kyseenalaistanut sitä, miksi opettajat reagoivat käytökseeni tavalla, joka ei ainakaan auttanut minua millään tavalla. Ainiin, välihuomio! Sain diagnoosin oma-aloitteisesti tutkimuksiin hakeutumalla vasta abivuonna.
Nyt pitää kyllä painua pehkuihin. Ajatuksia kyllä riittäisi, mutta säästellään jotain myös seuraaviin postauksiin. Kerron seuraavassa postauksessa siitä, kuinka opin purkamaan ylimääräistä energiaa ja miten opin hillitsemään ylivilkkaisuuttani koulussa.
Öitä, heippa, adiööös! Valitse itsellesi sopiva.