Moro! Tässä Jesse Hukkanen, 20. Asun Tampereella ja opiskelen oppisopimuksella Legendtrick gymillä liikuntaneuvojaksi ensimmäistä vuotta. Olen avopuoliso ja tuore isä alle kolmen kuukauden ikäiselle Elia-pojalle ja perheeseemme kuuluu myös vuoden ikäinen kääpiömäyräkoira Yoda.
Sain mahdollisuuden olla Blogilinjan uusi kirjoittaja. Minulle mahdollisuus on oikeastaan haaste, koska minun arkeani sävyttää ADHD eli tarkkaavaisuuden ja yliaktiivisuuden häiriö. Toivon, että tällä tavalla tietämys ja sitä kautta ymmärtäväisyys minun kaltaisia ihmisiä kohtaan kasvaa, koska diagnoosini antaa pienen twistin kaikkeen, niin hyvällä kuin pahalla.
Kuvailen itseäni positiiviseksi, ystävälliseksi, energiseksi ja vilkkaaksi. Kiinnostun helposti asioista ja se näkyy, kun miettii elämääni taaksepäin. Olen harrastanut yleisurheilua, pianon soittoa, jalkapalloa, sählyä, pihatramppausta, trikkausta ja lista vain jatkuu.
Viimeisimpänä mainitsemani trikkaus on tällä hetkellä intohimoni. Työni ja opiskeluni pyörii sen parissa. Saatat huomata, että yhteistä kaikille mielenkiinnon kohteille on aina ollut se, että pääsee tekemään jotain konkreettista. En siis ole ikinä kiinnostunut esimerkiksi kirjoittamisesta tai lukemisesta, koska keskittyminen ja paikallaan istuminen on minulle erittäin vaikeaa. Voit vain kuvitella, miten se vaikutti koulunkäyntiin.
Elän häiriön kanssa, mutta älä ymmärrä väärin. En halua kertoa siitä, kuinka vaikeaa ja täynnä ongelmia elämäni on ADHD:n kanssa. Se ei ole heikkouteni tai virhe minussa, niin kuin moni ehkä ajattelee. Se on vahvuus ja piirre, jonka kanssa minun on pitänyt oppia elämään.
Blogissani kerron elämästäni tämän ¨häiriön¨ kanssa ilman lääkkeitä. Tarkentaakseni: Minulla on lääkitys, mutta käytän sitä vain aivan välttämättömissä tilanteissa. Koen, että lääke poistaa minusta jotain, mikä tekee minusta juuri minut. Haluan kertoa tarinaani, koska se todistaa sen, että tämän häiriön voi kääntää vahvuudeksi.
Mainitsin aikaisemmin, että haluan blogillani lisätä tietoisuutta ja ymmärrystä. Olen itse kohdannut tilanteita, jossa koen, että minua ei ymmärretä. Sain diagnoosini vasta abivuonna lukiossa, ja ennen tätä minua pidettiin huonokäytöksisenä ja huonona oppilaana. Sain kuulla jatkuvasti käskyjä, jotka kehottivat minua keskittymään. Todellisuudessa jatkuvalla pöydän naputtamisella, harkitsemattomilla möläytyksillä ja tehtäviin juuttumisilla oli taustalla niitä selittävä tekijä.
Koen tärkeänä sen, että saan tarjota lukijoille uuden näkökulman, koska ensimmäinen ajatus tarkkaavaisuuden ja yliaktiivisuuden häiriöstä ja sen omaavasta saattaa olla kielteinen, ja ajatus sen kanssa elämisestä saattaa kuulostaa mahdottomalta. Mutta arvaa mitä! Näin ei kuitenkaan ole.
Vaikka kaikesta saa ja pitää löytää positiivisia asioita, niin kiiltokuvaa tästä ei kuitenkaan saa tekemälläkään, koska kolikolla on aina kääntöpuolensa. Se vaikuttaa kaikkeen: työhön, parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin ja kaupassa käyntiin. Olen tässä tilanteessa sen takia, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja tukevat minua asioissa, jotka minulle tuottavat hankaluuksia.
Elämän varrella on ollut tilanteita, joissa kommunikaatio-ongelmat ovat johtaneet väärinkäsityksiin ja riitoihin. Avopuoliso on taloudessamme vastuunkantaja ja työnantaja huomaa unohteluni. Itseasiassa kirjoitan tätä tekstiä sovitun eräpäivän jälkeen, kun sain muistutuksen sähköpostiini. Avain on siis ymmärrys siitä, että en tarkoita pahaa tai tee tällaisia asioita tarkoituksella. Yritän parhaani ja toivon, että se riittää.
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun! Toivottavasti haluat kuulla minusta ja elämästäni lisää Blogilinjalla.