Olen Jenniina Heikkilä ja toimin Tukilinjan bloggarina elo–syyskuussa. Olen 39-vuotias kolmen lapsen äiti ja nuorisotyönohjaaja Rovaniemeltä.
Rakastan työtäni seurakunnassa nuorten parissa, ja se onkin iso osa elämääni ja identiteettiäni. Työn ohella opiskelen teologiaa, mikä on valtavan mielenkiintoista ja – myönnettäköön kyllä – myös aikaa vievää. Eipä tarvitse miettiä, mitä kaikella vapaa-ajalla tekisi! Liikun mielellään Ounasvaaran maastoissa ja kuuntelen äänikirjoja. Pyrin säännöllisesti järjestämään myös juhlia!
Kesänaloittajaiset, loman lopettajaiset, joululaulajaiset tai mikä tahansa sopii syyksi kutsua ystäväperheet koolle ja virittää ukulelet. Tällä hetkellä suunnittelen nelikymppisiäni, jolloin haluan järjestää Open Stage -tyyppisen juhlaillan täynnä huikeiden ystävieni eriskummallisia esityksiä. Tai ehkä pidänkin päiväkirjaklubin lukien nuoruusvuosieni noloimpia päiväkirjamerkintöjä. Illan päätteeksi päiväkirjat voisi polttaa kokossa.
Lapseni aloittavat tänä syksynä ensimmäisen, seitsemännen ja yhdeksännen luokan. Asumme 70-lukulaisessa omakotitalossa, jota remontoimme joka vuosi. Ei lomaa ilman remppaa. Paitsi kerran oli! Juuri nyt nautimme piharemontin tuloksista sekä uudistetusta makuuhuoneesta. Ensi vuonna voisi olla lattian uusimisen vuoro, ja ehkäpä eteisen. Tuleekohan täällä koskaan valmista?
Blogissa aion kertoa paitsi perhearjesta ja nuorisotyön iloista ja haasteista, myös albinismista ja näkövammastani.
Synnyin perheeseen, jossa oli jo kaksivuotias isoveli juuri samanlaisten ominaisuuksien kanssa. Vastoin todennäköisyyksiä myös minä pikkusiskona olin albiino. Me pienet, rillipäiset pellavapäät saimme opetella elämää yhdessä ihmetellen. Pikku kylän koulussa jokainen vastaantulija tunsi tämän hassun, kiikaroivan kaksikon, jonka silmälasit tummuivat itsestään ulkona.
Olemme edelleen tiivis parivaljakko, vaikka elämmekin eri kaupungeissa. On hienoa ajatella, että olemme selvinneet elämässä upeasti! Epäröimättä olemme pyrkineet eteenpäin, sinnikkäästi opiskelleet nenät kiinni suurennuslaseissamme ja löytäneet ympärillemme ihania ihmisiä, jotka arvostavat osaamistamme ja olemustamme juuri tällaisina.
Veljeni sanookin, että näkövammamme on vain vähän tasoitusta muille. Heikosta näöstä huolimatta elämä voi olla iloinen seikkailu! Haluan olla todistamassa maailmalle, että jokin fyysinen vamma ei tee minusta vähemmän älykästä tai sosiaalisesti kömpelömpää. Se ei myöskään ole tehnyt minusta arkaa ja epävarmaa, vaikka niinkin olisi voinut käydä.
Ymmärrän jos niin käy. Saan olla onnellinen ja kiitollinen paljosta! Näistä tunnelmista lisää tulevien viikkojen blogipostauksissa.