Kirjoittelin taannoin kaikenlaisista kommenteista, joita olen albinismiin tai näkövammaani liittyen kuullut vuosien varrella. Monet niistä liittyvät ihmisten tietämättömyyteen. Ja mitäpä he heikosta näöstäni tietäisivätkään, kun minä en siitä liiemmin kertoile. Tapoihini ei ole koskaan kuulunut esittäytymisen yhteydessä mainita, että minulla on sitten huono näkö! En halua määritellä itseäni näkövamman kautta, enkä toivo muidenkaan tekevän niin. Olen niin paljon muutakin! Ei se ole minussa oleellisin piirre tai ominaisuus. Eiväthän keskustelukumppaninikaan kerro ensimmäisenä nimensä jälkeen, mikä on heidän heikoin aistinsa. Miksi minun pitäisi. Olen hyvin omatoiminen ja pärjään heikon näön kanssa niin mainiosti, ettei uusi tuttavuus edes huomaa näkövammaani. Ensimmäisenä uuden ihmisen huomio kiinnittyy varmaankin vain siihen, että siinäpä vaaleatukkainen nainen! Tai kohta ehkä siihen, että silmäni liikkuvat villisti. Se ei kuitenkaan vielä kerro uudelle tuttavuudelle paljoakaan. Luulen, että nopeasti ihmiset huomaavat minun kyllä katsovan puhelintani epäilyttävän läheltä, mutta vielä sekään ei paljasta heille, että kyseessä on synnynnäinen näkövamma. En mainitse mitään vielä siinäkään vaiheessa, kun joku haluaa näyttää omalta puhelimeltaan minulle jonkun lähettämän viestin tai hauskan sarjakuvan. Vilkaisen ja yritän reagoida asiaankuuluvalla tavalla. Harvoin jaksan sanoa, että en oikeasti näe tuosta mitään. Omassa puhelimessani viestit lukevat valtavalla fontilla ja jos todella haluaisin tietää, mitä jossakin sarjakuvassa lukee, ottaisin siitä kuvakaappauksen ja zoomaisin.
Muutama vuosi sitten tutustuin aivan ihanaan ihmiseen, jota arvostin todella! Hän on super-taitava työssään, hauska ja kaikin tavoin upea! Tunnen itseni todella tärkeäksi hänen seurassaan ja suorastaan häkellyin ymmärtäessäni, että tämä nainen, jota itse katsoin ylöspäin (Hänen lyhyestä varrestaan huolimatta), haluaisi olla minun ystäväni. Oli hykerryttävää, että juuri tämä tyyppi kutsuu minut kotiinsa ja haluaa lähteä kanssani kaupungille. Mennessämme ensimmäistä kertaa yhdessä ravintolaan, uusi ystäväni alkoi aivan luontevasti lukea minulle eri annoksia tiskin takana olevalta seinältä. Olin ällistynyt! Miten hän on ymmärtänyt, etten näkisi lukea tekstejä! Pöydässä oli pakko avata keskustelu aiheesta ja kävikin ilmi, että uuden ystäväni appivanhemmat ovat myös näkövammaisia. Tämä ystävä ymmärsi siis sanomattakin ja tiesi, mitä tehdä.
En tiedä, mitä sitä seuraisi, jos heti kättelyssä kertoisin olevani heikkonäköinen. Suhtauduttaisiinko minuun eri tavalla? Rapisisiko karismani tai hälvenisikö auktoriteettini? En tiedä. Ehkä joskus elämässäni otan vielä siitäkin selvää. Siihen asti menen tilanteita päin ihan muuten vain omana itsenäni. Kerron kyllä, kun sen aika on. Sitten kun toinenkin osapuoli paljastaa oman heikon kohtansa.