Huomenna myös minulla on edessä paluu arkeen, kun koittaa ensimmäinen työpäivä kesälomani jälkeen. Tämän kesän kohokohdaksi muistoihin jää esikoisen ikimuistoinen rippileiri, sekä ihanat rippijuhlat. Arkeen paluu on minulle aina hyvin mielekästä! Eli en valita ollenkaan! Olen työskennellyt nuorten parissa jo 15 vuotta ja koko sen ajan saman työnantajan palveluksessa. Valmistuin Diakonia-ammattikorkeakoulusta keväällä 2005 ja parin sijaisuuden jälkeen sain vuotta myöhemmin vakituisen viran. Nuorisotyö on tarjonnut minulle mahdollisuuden kasvaa ja pysyä ajan hermolla, se on tarjonnut haasteita ja toistuvasti tilaisuuksia, joissa voi laittaa itsensä likoon. Se on tarjonnut arvokkaita kohtaamisia hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja työn, jossa saan pitää omat arvoni vahvasti esillä. Saan auttaa, olla tukena ja opettaa. Saan myös pitää hauskaa, innostua ja ihmetellä. Ennen kaikkea saan rakastaa. Ja tunnen saavani takaisin juuri niin paljon kuin itsekin annan. Mahtava työ! Vaikka joka kesä pohdinkin, kuka hullu tällaista tekee! Että vie 25 teiniä pöpelikköön viikoksi puhuakseen heille Jeesuksesta. Onko vapaaehtoisia? Joka kerta kuitenkin palaan sydän täynnä lämpöä ja iloa. Myös tänä kesänä sain työssäni kohdata todella mukavia nuoria, nähdä ystävyyttä, pelkoa ja jännitystä, kaipausta, onnistumisen iloa, syviä kiusaamisen jättämiä arpia, mutta myös niiden pientä paranemista leirin hyvän yhteishengen myötä. Nuorisotyössä saan olla keskellä elämää sen kauneuksineen ja kauheuksineen.
Kerran meille tuli työharjoitteluun näkövammainen tyttö. Hänelle oli hyvin merkittävää huomata, että tätä työtä voi todella tehdä, vaikka näkö olisikin heikko. Hän ei ollut uskonut sen olevan lopulta mahdollista. Ei näkövamma ole nuorisotyössä merkittävästi haitannut. Rippikoulussa opetetaan nuoret kyllä käyttämään perinteistä paperiversiota Raamatusta, mutta sen rinnalla on ihan ok käyttää Raamattu-sovellusta, josta itse luen. Uimavalvontavuorossa olen lähinnä nimi paperissa, mutta huolehdin, että mukanani on aina myös hyvin näkeviä täysi-ikäisiä valvojia, jotka laskevat jatkuvasti, montako päätä on pinnalla. Eihän kenenkään tulekaan uimavalvontaa tehdä yksin. En aina näe, mitä nuoret kulloinkin tekevät tai kirjoittelevat vihkoihinsa, mutta kokonaisuus on minulla hyppysissäni leireillä koko ajan. Minulla on oikein hyvät hyppyset, joilla aistin leirin tai muun tilanteen tunnelmaa. Kaikkiin nuorten peleihin en aina mene mukaan, enkä voi nuortenillan päätteeksi tarjota kyytiä kotiin kenellekään. Koulujen auloissa kävellessäni en tunnista kasvoja kaukaa, mutta luotan siihen, että tutut nuoret huutelevat minua nimeltä.
Yksi läheisistä isosistani kuulee vain toisella korvallaan. Vitsailemme usein, että me täydennämme toisiamme hyvin; toinen näkee ja toinen kuulee.
Entä mitä veikkaat; oliko lapseni minun ohjaamallani rippileirillä? Ei todellakaan. Hän lähti leirille, melkein niin kauas kuin äidin leireistä oli mahdollista, eli toiseen päähän maata.