On täysin arkipäiväinen asia, että vielä vuonna 2021 seksuaalisuus on yhteiskunnassamme tabu. Osoituksena tästä vammaisuusaiheisissa keskusteluissa elää edelleen sitkeästi sanapari ”vammaisen/vammaisten seksuaalisuus”. Mitä se edes on? Eikö seksuaalisuus ole jaettua biososiokulttuurista omaisuutta, josta kaikilla on oikeus päästä osalliseksi?
Kunpa olisikin. Valitettavasti ainakaan oman kokemukseni perusteella tilanteesta, jossa vaikeavammaiselle miehelle isketään kumivulva käteen ja sanotaan, että koetahan pärjätä, ei useinkaan olla kovinkaan kaukana. Mitä tämä kertoo yhteiskunnastamme ja siitä, keitä pidetään arvokkaina ja keitä, noh, sanokaamme vähemmän arvokkaina? On vähintäänkin helppo nähdä, että asiat ovat monelta osin vielä lapsenkengissä.
Tieteellisesti nykyaikaisen seksuaalisuuskäsityksen perustajina voidaan pitää amerikkalaisia William H. Mastersia ja Virginia E. Johnsonia, jotka 1950-1990-luvuilla tekivät uraauurtavaa seksuaalisuustutkimusta, jossa vapaaehtoisiin kiinnitettiin mittalaitteita, kun he harrastivat seksiä. Ennen Johnsonia ja Mastersia konservatiiviset asenteet käytännössä estivät seksin ja seksuaalisuuden tieteellisen tutkimuksen.
Mastersin ja Johnsonin tutkimusten pohjalta muodostui ensimmäistä kertaa kattava kuva siitä, mitä kehossa tapahtuu seksin aikana. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin seksuaalisuuden psyykkinen ulottuvuus, jonka perusta on yksittäisten ihmisten tarpeessa antaa ja vastaanottaa lämpöä ja läheisyyttä. Väitän, että tämä mielten ykseys jää monelta vammaiselta kokematta.
Mitä asialle sitten voisi tehdä? Ensinnäkin sanomaa seksuaalisuudesta kaikkien yhteisenä kulttuurisena omaisuutena pitäisi korostaa ja levittää nykyistä laajemmin. Ei riitä, että ylläpidetään järjestötason hankkeita, joissa vammaisen seksuaalisuus lokeroidaan nätisti omaksi ilmiökseen. Sen sijaan, kuten muillakin elämänalueilla, vammaiset pitää saada osaksi yhteistä kulttuuripiiriä, jossa suhteita syntyy – ja pelkkä Tinder tai vastaava sovellus ei todellakaan riitä. Erityisen marginaalinen ryhmä ovat vaikeavammaiset miehet, joille kumppanin löytymisen tiedetään olevan erityisen vaikeaa.
Toiseksi, pitää kouluttaa lisää vammaisuuden eri muotoihin erityisesti perehtyneitä seksuaaliterapeutteja. Se, etteivät useimmat ammattilaisetkaan ymmärrä kovin syvällisesti, miten erilaiset fyysiset vammat voivat vaikuttaa sukupuolisuuden ilmenemiseen ja ilmentämiseen (mistä lisää myöhemmin), aiheuttaa tällä hetkellä monille erikoissairaanhoidon asiakkaille mittaamatonta kärsimystä.
Kolmanneksi, ns. sexual surrogate-tyyppinen toiminta, jossa koulutettu terapeutti konkreettisesti harrastaa seksiä erittäin vaikeavammaisen asiakkaan kanssa, tulisi sallia maassamme. Tällaisesta toiminnasta on saatu mm. Alankomaissa ja Yhdysvalloissa erittäin hyviä kokemuksia, kunhan sekä tapaamisten määrää että sisältöä säädellään riittävän tarkasti (Shapiro, 2017).
Nämä muutokset eivät ole helppoja tai nopeita, mutta henkilökohtaisesti toivon näkeväni kehitystä vielä omana elinaikanani. Sen huomiotta jättäminen, että seksuaalisuus on yleisinhimillistä, on nimittäin rikos ihmisyyttä vastaan sanan varsinaisessa merkityksessä.
Viitteet
Masters, William H., and Virginia E. Johnson. Human Sexual Response. Illustrated edition, Ishi Press, 2010.
Shapiro, Lawrence. “The Disabled Sexual Surrogate.” Reproductive Health Matters, vol. 25, no. 50, June 2017, pp. 134–37. DOI.org (Crossref), doi:10.1080/09688080.2017.1333894.
Wiegerink, Diana J., et al. “Development of Romantic Relationships and Sexual Activity in Young Adults With Cerebral Palsy: A Longitudinal Study.” Archives of Physical Medicine and Rehabilitation, vol. 91, no. 9, Sept. 2010, pp. 1423–28. DOI.org (Crossref), doi:10.1016/j.apmr.2010.06.011.