Minulta on usein kysytty, miksi koen oman kehoni ahdistavana. ”Sähän vaan istut siinä tuolissa, miten se muka voi olla ahdistavaa?” Lyhyt vastaus kuuluu, että keho toimii kokonaisvaltaisesti. Pohditaan seuraavaksi, mistä tässä oikein on kyse.
Kuvittele, että Maan pinnalle laskeutuu vieraan sivilisaation avaruusalus. Aluksen miehistö lähtee tutkimaan planeettaamme, joten ihmiskunta päättää lähettää alukseen vaivihkaa oman tutkimusryhmänsä. Kestää pitkään, ennen kuin aluksen toiminnasta ymmärretään yhtään mitään. Fysiologiatiede, jonka eräs tehtävä on ymmärtää ihmiskehon toimintaa, on hyvin samanlaisessa tilanteessa. Tästä käytetään myös termiä takaisinmallinnus: tehtävänä on selvittää tutkittavan järjestelmän toimintaperiaate, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei heti saataisikaan selville. Ihmiskehon tapauksessa eräs tärkeimmistä periaatteista on ranskalaisen Claude Bernardin ja amerikkalaisen Walter Cannonin 1800-1900-luvuilla tutkima homeostasia, joka tarkoittaa kehossa tapahtuvien fysikaalisten ja kemiallisten prosessien pitämistä sellaisessa tilassa, että elintoiminnot pysyvät yllä. Joskus homeostasiaa koetellaan: jokainen meistä tietää, että kuumalla säällä voi tulla huono olo. Yleensä elimistön säätelyjärjestelmät pystyvät korjaamaan tilannetta, jos homeostaasin ihannetila järkkyy: jos on kuuma, useimmiten hikoilemme.
Neurologiset vammat ovat kuitenkin esimerkki tilanteesta, jossa elimistön perustila voi järkkyä vakavasti: esimerkiksi omassa tapauksessani selkäydinhermovauriot lienevät aiheuttaneet sen, että aivot vastaanottavat jatkuvasti virheellistä tietoa kehon tilasta selkäytimen tuntoaistinhermovaurion vuoksi. Kun oman kehonsa aistii virheellisesti, koko mieliala voi järkkyä (Frank ym. 1992). Aistitoiminnot jaetaan kolmeen osaprosessiin: eksteroseptioon eli ulkomaailman aistimiseen, proprioseptioon eli kehon asennon aistimiseen ja interoseptioon eli osapuilleen ”fyysisten tarpeiden aistimiseen”. Hermoston vauriot voivat vaikuttaa kaikkiin näistä.
Joskus tällaiset hermovauriot voivat aiheuttaa oireita, joita nykytiedekään ei osaa selittää – esimerkiksi omassa tapauksessani selkäydinongelman (tai siis, ”hyvin todennäköisen selkäydinongelman” – koskaanhan ei ole kiistatta osoitettu, että nykyinen oireistoni olisi edes osin ritsotomian seurausta) ensi merkit olivat yölliset kipukohtaukset, joihin kuului myös erittäin kivuliaita ja pitkäkestoisia erektioita eli priapismeja. Palatakseni vertauskuvaamme, minun tapauksessani ei osata alkuunkaan selittää, miksi avaruusalus ei toimi niin kuin pitäisi – komentokeskus on kyllä vaurioitunut ja havaintolaitteitakin hieman rukattu, mutta aluksen pitäisi silti lentää. No eipä lennä. Fysiologia ja lääketiede ovat yllättävän avuttomia heti, kun kyseessä on hieman monimutkaisempi vaurio. Jos itse heräisit säännöllisesti järkyttävään kipuun, mitäköhän mielialallesi tapahtuisi? Onneksi oireeni eivät enää nykyään ole näin voimakkaita, mutta nämäkään kokemukset eivät ole voineet olla vaikuttamatta hermostooni – kivun pitkäaikaisvaikutukset voivat nimittäin olla merkittäviä (Xiang-Jao ym. 2016): omassa kehossani on alueita, jotka nykyään tuntevat lähinnä pelkkää kipua.
Sanotaan, että itsensä rakastaminen on toisen rakastamisen edellytys. Minulla ei kuitenkaan ole mitään kepulikonstia siihen, miten rakastaa kehoa (saatika mieltä), joka ei toimi, kuten haluaisin. Kehollisuuden yksi ulottuvuus on seksuaalisuus: tuskinpa sitä turhaan on väitetty, että toimiessaan seksuaalisuus on 1% suhteesta, muutoin 99%. Puhutaan seksuaalisuudesta lisää seuraavalla kerralla, mutta muistakaa: kehon ja mielen välillä ei oikeasti ole rajaa.
Viitteet
Frank, R. G., et al. “Dysphoria: A Major Symptom Factor in Persons with Disability or Chronic Illness.” Psychiatry Research, vol. 43, no. 3, Sept. 1992, pp. 231–41. PubMed, doi:10.1016/0165-1781(92)90056-9.
Li, Xiang-Yao, et al. “Maladaptive Plasticity and Neuropathic Pain.” Neural Plasticity, vol. 2016, 2016. PubMed Central, doi:10.1155/2016/4842159.