Kirjoittaminen on aina ollut minulle henkireikä, ja voin sanoa, että se on jopa pelastanut minut. Kun vuonna 2015 pääsin kotiin monen kuukauden sairaalajaksolta, olin vielä aika huonossa hapessa. Rupesin jostain syystä heräilemään joka yö tasan kello 3.19, niin sanotulla suden hetkellä. Suden hetkeen liittyy paljon taikauskoa, ja yksi -ilmeisesti osittain faktoihin perustuva- uskomus on, että kello 03.00-05.00 välillä tapahtuu eniten itsemurhia.
Olin tuolloin hyvin ahdistunut ja osittain vielä vainoharhainenkin, ja jokaöinen heräily tismalleen samalla kellonlyömällä ei ainakaan parantanut oloani. En uskaltanut edes kertoa kenellekään valvomisestani, sillä pelkäsin joutuvani takaisin osastolle. Olin siis totaalisen yksin. Hakeuduin pimeässä loistavan tietokoneruudun ääreen ja aloin kirjoittaa.
Syntyi runoja, aika paljon. Kieltämättä melko kuluttava tapa saada tekstiä aikaiseksi, enkä toivo enää samanlaista kokemusta osakseni. Nyt kun luen noita tekstejä, tavoitan sen ajan tunnelmat hyvin. Esimerkiksi sen ulkopuolisuuden tunteen, jota koin muiden päiväkotivanhempien kanssa.
ERI VAIHEESSA
Ne kaikki valitsevat nyt
kaakeleita kylpyhuoneisiinsa.
Minun pikkuiseni juoksee
minua vastaan huutaen:
“Äiti on parantunut!”
Me olemme hieman eri vaiheessa.
Sairaalassaolotunnelmista kertoo “Kanslia”.
KANSLIA
Pitkän pimeän käytävän
päässä
loistava valo
kolmelta yöllä,
kun tiedät, että
sinun odotetaan
jo tässä vaiheessa
nukkuvan katkeamattomasti
ainakin kuuteen
tai mieluummin seitsemään.
Liian pitkä
käytävä,
yönkankeat jäsenet,
selkä kolottavana
lavetista, jota koko
kehosi tuntuu hylkivän.
Kansliassa ei koskaan nukuta.
Siellä seurataan monitoreita
ja kirjataan tunnollisesti ylös
jokainen käynti.
Vahditaan portteja.
Ja mikä on tämä pakottava
tarve
ilmiantaa itsensä
kolmelta yöllä.
Minä olen nyt hereillä.
Tämä ei ole tervettä.
Tähän aikaan pitää nukkua.
Pitäisikö huolestua.
Nähdä toisiakin valvovia.
Kietoutuneina torkkupeittoon,
jalat nostettuna rahille,
väsyneenä tarjoamassa
kahta tehotonta panadolia.
Nähdä kolmelta yöllä
muitakin jotka valvovat.
Ilmeisesti tarvitsen jonkinlaisen kosmisen kriisin pystyäkseni tuottamaan luovaa tekstiä, sillä en ole tuon kevään 2015 jälkeen kirjoittanut runoja muuten kuin osana kirjoittamisen perusopintojen tehtäviä. Se mitä ainakin tarvitsen pystyäkseni kirjoittamaan yleensä mitään, on deadline. Jos minulle ei sellaista anneta, päätän sen aina itse ennen toimeen ryhtymistä. Sanonta kuuluukin että “deadline on paras inspiraation lähde”.
Tuija