Tämä viikko on ollut pienten (edistys)askelten viikko. Minulla oli tiistaina tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa, ja menin siihen todella luovuttanein mielin. Elämäntapamuutokseni, jonka yhtenä tavoitteena olisi painon pudottaminen, on ollut jo jonkin aikaa vastatuulessa. Ymmärrän, että elämää ei voi laittaa pauselle laihdutuksen ajaksi, mutta nyt vain on tuntunut siltä, että kaikkea on liikaa. Soitin jopa ravitsemusterapeutille, että perutaan koko aika, vaikka siinä nyt ei ainakaan ole johdonmukaisuuden häivääkään. Juuri nythän sitä tukea tarvitsisi!
Terapeutti sai ylipuhuttua minut tapaamiseen, ja niinpä menin paikalle tappiomielialan vallassa. Odotin DDR:n aikaista ruokaympyrää ja moitteita, mutta kokemus olikin kannustava. Muistin taas, miten ruokarytmini pysyy parhaiten kasassa (muistutus kolmen tunnin välein kännykkään) ja miten jatkuva punnitseminen kotona on minulle myrkkyä, joka tappaa helposti motivaationi.
Joistakin asioista olin tosin jyrkästi eri mieltä terapeutin kanssa. Yksi niistä on käsitys siitä, että vatsa ei aisti ylimääräisiä kaloreita, että mahalaukku reagoi vain ruoan määrään, ei kaloreihin. Väitän kuitenkin, että mahalaukullinen paprikaa ei tyydytä minua yhtä paljon kuin samaa kalorimäärää vastaava määrä possumunkkeja. Ainakin aivoni reagoivat possumunkkeihin eri tavalla kuin vihanneksiin.
Joka tapauksessa, pienestä kinaamisesta huolimatta sain uutta pontta terveempiin elämäntapoihin. Olen jopa aloittanut aamulenkit uudelleen, tosin aloitan lyhyemmällä lenkillä ja pidennän sitä, kun kunto kasvaa. Motivaationa toimii tuleva Hesan-reissu, jolloin on mukavampi samoilla kaupungissa, kun ei ole koko ajan hengästynyt. Nyt saa vielä nauttia kesäkeleistä, talven liukkaat kelit pelottavat. Onneksi minulla on hyvät liukuesteet talvikenkiä varten, joten liukkauskaan ei ole este lenkkien jatkumiselle.
Tuija