Kun on elänyt koko elämänsä näkövamman kanssa, ei sitä tule aina edes ajatelleeksi, miten monta kertaa päivässä onkaan niitä tilanteita, joissa heikko näkö haittaa. Siihen on tottunut, että aina ei vain näe. Siihen en silti totu koskaan, että suurennuslasi saisi olla saatavilla joka huoneessa. Varmasti moni heikkonäköinen hoitaa hommansa järjestelmällisemmin ja organisoi elämänsä niin, ettei vastassa ole jatkuvasti vaikeuksia, eikä edessä esteitä.
Kerron tässä postauksessa arkisista tilanteista, joihin törmään joka päiväisessä elämässäni. Niistä hetkistä, joina näkövamma ärsyttää tai joina lähinnä toivoisin, että suurennuslasi kasvaisi kiinni kädessäni!
Aamukahvilla olisi mukavaa lukea lehteä samalla, mutta suurennuslasi ei ole juuri nyt keittiönpöydällä. Joskus jaksan hakaista sen, mutta aina en. Toisinaan totean, että antaapa olla. Ei sitten lueta koko lehteä. Aamiaisen jälkeen kipaisen kodinhoitohuoneeseen laittamaan pyykit pyörimään. Missäs asteessa tämä neule pestäänkään. Sehän selviää suurennuslasin avulla. Kodinhoitohuoneen kaappiin sijoittamani suurennuslasi ei kuitenkaan ole nyt paikallaan, sillä olen hakenut sen joskus johonkin muualle, kun toinen suurennuslasi oli hukassa. Äh, huudan lapsen apuun. Mikä numero on tuossa äidin kynnen kohdalla? Okei 30 astetta.
Vapaapäivänä voidaan vaikka pelata Trivial Pursuitia, mutta voisivatko vain hyvin näkevät lukea kysymyksiä. Minustakin se olisi mukavaa, mutta en jaksa pinnistellä. Kävelyllä käydessäni joku tuttava huikkaa heipat kauempaa. Vastaan reippaasti, vaikken mielessäni ole osannut vielä yhdistää ääntä kehenkään tuttuuni. Usein tunnistan äänet helposti, mutta välillä olen vähän ruosteessa. Kun ollaan ihan kohdalla, tunnistan kasvot. Lenkin jälkeen käväisen kaupasta hakemassa cuscusia. Voisin vertailla hintoja, jos näkisin, mitä hyllyn reunaan on pikkupräntillä merkattu. Kotona valmistan aterian, mutta ohje cuscus-paketin kyljessä on niin pienellä, etten näe sitä edes suurennuslasilla. Otan paketista kuvan, zoomaan ohjeen suuremmaksi ja saan aterian alulle.
Imuroin lattiat ja varoitan lapsia; jos jotain tärkeää on nyt lattialla, niin kannattaa kerätä. Imuri ei tunne armoa, enkä minä näe, onko lattialla roska, lego, hamahelmi, korvakoru vai kivi.
Illalla olisi mukavaa käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan elokuvaa, mutta oma paikkani on lattialla telkkarin edessä, jotta näkisin tekstit. Tai jotta ylipäätään näkisin.
Peruspositiivisella asenteella päiväni ovat kuitenkin enemmän iloa kuin ärtymystä täynnä, eikä tarkoitus ole tässä valittaa elämän kurjuudesta. Haluan kuitenkin tuoda tietoisuuteen niitä asioita, jotka eivät suju niin sukkelasti, kuin hyvin näkevillä.
Postauksen kuvat ovat hieman epätarkkoja. Ne kuvaavat minun näkemystäni pikku pränttiin.