Viikonloppu vierähti taas nopsaa. Oltiin lasten kanssa ihan vaan kotosalla ja nautittiin olosta kaikessa rauhassa. Pizzaperjantaina herkuteltiin jo hyvinki tutuksi tulleella ketopizzalla. Se on älyttömän helppo ja nopea tehdä ja ennenkaikkea ruokaisa. Olen tosiaan itse ollut ketoruokavaliolla jo yli vuoden ja todennut sen sopivan keholleni oikeen hyvin. Minun ruokarytmit kun on aina olleet melko sikinsokin enkä ole millään saanut “normaalia” ruokaympyrää itselleni toimimaan. Olen kipuillu ja oireillut mahani kanssa lähes koko ikäni. Kyllä, lääkärissä on rampattu, verikokeita on otettu, kaikkea on karsittu eikä vastausta tuntunu löytyvän. En ole milleen tutkitusti allerginen. Vaan kylläpä kivut ja oireet ja turvotukset loppui kuin seinään, jätettyäni turhat hiilarit, viljat ja sokerin pois. Ne eivät yksinkertasesti sovi minun keholleni ja näin on hyvä. Mutta kun en mikään ehdoton tyyppi ole, niin kyllä vain sallin silloin tällöin herkut ja varsinki sen pottumuusin käristyksen kanssa. Kehoyhteys on vain nostanut viime vuosina arvoaan, niin tulee sitä pari kertaa silti mietittyä ensin, mitä ja miten haluan rakasta temppeliäni kohdella.
Lauantai meni yhtä lepposasti, ulkoilut tuli tehtyä pokemonjahdin parissa ja ilta vierähti saunanraikkaana elokuvaa katellessa. Itse en kylläkään osaa hirveästi keskittyä itse elokuvaan, kun haluttaa vaan molemmat muksut ottaa kainaloon ja antaa heille läheisyyttä. Parasta mitä tiedän. Äitiys.
Äitiys. Kaikkine kipuineen. Ymmärtääköhän sitä koskaan tällä matkalla, että sitä tekee parhaansa joka hetki. Tekee sen, minkä osaa ja juuri niin hyvin kuin osaa. Ensimmäisen lapsen syntyessä koin kyllä olevani kaikentietävä supermutsi, jolle ei passannu kukaan tulla neuvomaan yhtään mitään. Ajattelin, että minä tiedän parhaiten, heti välittömästi, vauvan putkahdettua ulos maailmaan. En halunnut mitään neuvoja toisilta ja kyllä taisin hieman jopa loukkaantua, jos joku yritti tuputtaa kasvatusohjeita. Voi miten kapinallinen pikku äiti olinkaan. Olinhan vasta 20-vuotias tuolloin. Ehkä se kapina siellä sisällä johtui hyvin pitkälle nuoresta iästä ja näyttämisen tarpeesta. Muistan kyllä toisen lapsen syntyessä, kuinka uskottelin jatkuvasti itselle sekä neuvolatätille “mie kyllä pärjään” , kun hän kyseli jaksamistani kahden lapsen kanssa silloisen puolison ollessa armeijassa.
Enhän mie kyllä oikeasti pärjännyt. Luonne ei vain antanut periksi sitä myöntää edes itselle. Tai en osannut ajatella, että arki voisi ehkä olla helpompaa. Sopeuduin siihen mitä se oli. Hetken aikaa. Kunnes lähdin takaisin työelämään, ja huomasin siellä olevan paljon helpompaa kuin kotona. Otin mielelläni pitkiä työpäiviä. Työpäivät venyivät ja venyivät kevään kuluessa. Aloin pian huomata, ettei kotia haluta ollenkaan. Niinpä useana iltana jäin vielä töiden jälkeen yhdelle tai kahdelle. Olin siis töissä hotellin ravintolassa. Viimeisinä viikkoina jäin useasti jopa yöksikin. Ja pakka oli sekoitettu. Tuon kevään jälkeen alkoi myös sattua ja tapahtua kotipuolessakin. Tyytymättömyys paistoi ihan kaikessa ja perhe-elämä heitti suurvoltit. Sitten sattui ikävä onnettomuus. Löin pääni pahasti betonilattiaan, ohikulkijan kaatuessa päälleni ravintolan pihalla. Minulla todettiin lievä aivovamma, josta ei onneksi mitään fyysistä kipua eikä oiretta jäänyt. Puolisen vuotta sain silti kulkea neuropsykologilla väsymyksen, muistiongelmien ja vetämättömyyden vuoksi. Kävi ilmi, että taitaa olla paras varata aika seuraavaksi mielenterveystoimiston puolelle. Näin tein, ja onnekseni sain heti hyvän alan ammattilaisen tuekseni. Alku ei silti mikään helppo ollut, ja jätin useita käyntejä väliin. Ei ollut vielä tuolloin täysin varma tekemisistään ja valinnoistaan. Taisi olla sellainen elämälle uhriutumisen ajatus vielä tiukasti päässä. Ajatus, ettei minun tarvitse tehä mitään, vaan auttakaa te muut nyt minua pyytämättä ja hetipaikalla.
Nyt naurattaa kyllä oma olemus mikä silloin oli. Mutta näin sitä kasvaa kokemuksien ja oivalluksien kautta. Ja mitähän kaikkea saan nauraa taas lisää kymmenen vuoden kuluttua tästä hetkestä.
Mutta näin ne monet muistot aina vain tupsahtelee mieleen. Monesti jään niitä pohtiin, ehkä liikaakin. Ja pian pohdin jo tulevaa. Sitä mitä kaikkea haluan vielä oppia ja oivaltaa lisää. Sen kuitenkin tiedän, että joka päivä oppii uutta, ja joka päivä saan heittää syvään juurtuneita uskomuksia romukoppaan ja opetella toimimaan uusilla tavoilla. Halusin sitä tai en, koska ainoa mikä on pysyvää, on muutos. Ja ainoa mikä on täysin varmaa, on epävarma. Varsinkin näin korona-aikana.
Minunhan piti olla ensi viikko Vuotsossa uusissa maisemissa, uusien ihmisten kanssa, nutukaskurssia vetämässä. Vaan uudet suositukset astuvat voimaan huomenna, joissa evätään kaikki yli 16-vuotiaiden harrastus toiminnat. Voi blaah, sanon minä. Mutta onpahan nyt sitten aikaa nauttia ulkoilmaelämästä ensi viikko, joten täytyy ottaa siis ilo irti kaikesta huolimatta.
Ja palaten aiempaan, elämähän on kuitenkin tässä ja nyt.
Kynttilän valossa, hyvän mielen korttien parissa.
