Tiistai aamu. Heräsin ennen kellonsoittoa hyvissä ajoin, hyvin nukutun yön jälkeen. Onpa ihana tunne. Kun on virkeä. Viikonloppu tuntui vielä eilen kehossa, sekä mielessä. Taas kerran sain todistaa itselleni pysähtymisen ja levon tarpeesta. Vaikka nyt tunnen olevanikin positiivisessa pyörteessä, kaikkivoipa, innostunut, energinen, on sitäkin tärkeämpää pysähtyä nauttimaan tilasta. Minulla kun on tapana hamuta hyvää flowta lisää ja lisää. Sopia ja suunnitella elämää eteenpäin kuukausia tuosta tilasta. Kuin tämäkin olisi pysyvä valinta. Ja siihen loppuu virtaus. Kuin seinään.
Minun uusivuosi lähti nimittäin käyntiin hyvin ihmeellisestä käänteestä. Vielä ensimmäisellä tammikuun viikolla en tiennyt yhtään, mille alkaisin. Tiesin vain, että haluan takas töihin. Haluan taloudellisen tasapainon takaisin. Haluan sosiaalista elämää ja hyvinvointia kaikessa muodossaan. Tein itselleni kuuluisia uudenvuodenlupauksia. Hoksasin niiden kuitenkin tulevan vanhoilla kaavoilla, lupauksia, mille ei ollut sen kummempaa tarkoitusta.
Annoin asian olla. Kunnes loppiaisena 6.1. kävin kauppareissulla ja intuitioni osui kalenteriin. Paulo Coelhon värikäs vuosikalenteri veti niin luokseen, että pakkohan tuo oli ostaa. Nauroin vielä ystävälle, että mitäkhän mie tällä edes teen, kun ei ole mitään sovittua, mitä sinne kirjottaa ylös.
Kirjoitin ensimmäisen tekstin päivän kohdalle kuitenkin näin; “ Jokainen päivä olkoon tänä vuonna Uuden Alku. Kohti uusi unelmia, jotka tuovat kaikenlaista runsautta <3”
Seuraavana aamuna heräsin viestiin, joka oli tullut instagramin kautta (Jos haluatte ottaa seurantaan tilini, löytyy se nimellä @kristiinamn)
Viestissä kysyttiin, haluaisinko tulla Inariin tekeen viiden viikon työrupeaman. Piti hieraissa silmiä kaksi kertaa ja taisin vastatakin, että saankos juoda aamukahvit ja vastata sen jälkeen. Tarjous kieltämättä oli houkutteleva. Mutta, vanhalla kaavalla aloin välittömästi miettiin miljoonia tekosyitä, miksi en voisi lähteä. Sain itseni kiinni tuosta ajattelutavasta ja pysäytin mielen myllerryksen välittömästi. Kysyin itseltäni, mikäs olikaan se juttu, minkä eilen kirjoitin ylös, uuteen kalenteriin. Sen tajuttuani, hymyilin ja ymmärsin, ettei minua tälläkertaa mikään estä vastaanottamasta tilaisuutta. Päätös oli hyvä. Elämäni aukesi ihan uudestaan.
Viisi viikkoa tuosta on kulunut. Istuskelen tätä kirjoittaessani aamukahvilla mökissä, Inarijärven rannalla. Ei pahakaan. Viimeistä työviikkoa täällä nyt tältä erää. On ollut ilo olla ja opettaa. Tai itse sanoisin että ohjata. En oikeen osaa vielä ottaa opettaja-nimikettä vastaan. Opettaja sanasta tulee sellainen ehdottomuus mieleen. Että se, mitä opettaja sanoo, on laki ja ainut oikea vaihtoehto. En ajattele noin. Vaikka juuri ajattelenkin. En tiedä mistä kokemuksesta se on jäänyt mieleen. Mutta itse en halua toimia noin ja ensimmäisellä viikolla kerroinkin heti kättelyssä tytöille, että mie en ole täydellinen, opetan sen mitä osaan ja niin kuin osaan. Minun tapojani saa ja pitää kyseenalaistaa ja mielelläni otan vastaan palautetta. Ja jos on jotain, mitä en tiedä, niin siitä ihan varmasti otetaan yhdessä selvää.
Olen riittävä tällaisena. Sitä tunnetta harjoittelen jatkuvasti. Usealla elämän osa-alueella. Ja mikä sen parempi harjoittelualusta kuin elämä itsessään. Harjoittelu nimittäin alkaa olla jo suht. helppoa teoriassa. On tietotaitoja saatu, nytkin meillä on dkt;ssa meneillään tunnetyöskentelytaidot osio. Paperille kun kirjoittaa tilanteet miten ne sujuisi parhaiten, luulee olevansa mestari jo. Mutta kun se arkielämän todellinen tilanne tulee vastaan, ei se menekään niin helposti välttämättä. Mutta tärkeintä omalla kohdallani on se iso muutos, etten mie enää pelkää ja pakene tilanteita. Tai pelkään kyllä, paljonkin, monia tilanteita. Mutta en anna pelkojeni estää toimintaa. Hyppään kokemukseen ja katson mitä tulee. Tietynlainen nöyryys täytyy kuitenkin aina olla mukana. Virheiden myöntäminen, se että saatoin ollakin väärässä. Esimerkiksi, jos olen ajatuksetta neuvonut ompelemaan lapintakin jonku sauman väärin, tai mittonut nauhan liian lyhyeksi, minulla on rohkeutta jo myöntää erheeni ja ottaa vastuu tekemisestä. Ei ne pienet virheet olekaan niin vaarallista, vaikka välillä ketuttaa suuresti, kun joutuu purkamaan ja purkamaan saumoja. Peruuttaminen antaa kuitenkin mahdollisuuden mennä tuo matka uudestaan ja tehdä asiat paremmin. Varsinkin kun tiedät jo määränpään. Ja tässä taas tulee matkanteon tärkeys esille. Nautitaan matkasta, hiljokseen, ilman kiirettä. Tarkastellen jokaista pistoa tai ommelta tai askelta mitä kukanenkin omassa elämässään luo.
Matkasta olen saanut nauttia viikottain. Nimittäin työnmatkoista. Aluksi minua mietitytti, kuinka jaksan kulkea. En pelkästään Inarissa, vaan myös joka toinen viikonloppu Hetassa, jonne olin aikaisemmin luvannut töihin duodji-kursseja pitämään. Reippaalla mielellä ja innostuksella alkutaival on mennyt kyllä. Päätin heti jo alussa, että mitä enemmän töitä tievossa, sen suurempi on kehonhuollon merkitys arjessa. Täytyy ottaa vastuu jaksamisesta jo etukäteen, jotta luvatut asiat tulee hoidettua kunnolla. Jotta luvatuista asioista voi myös nauttia itsekin kunnolla. Koiran omistajana tulee ulkoilut ja kävelyt kyllä näppärästi päivittäin, mutta se ei riitä. Ainakaan minulle, kun istumisen vuoksi on koko persus jumissa. Siksipä ilmoittauduin myös viikottaiseen joogaan, josta todella nautin. Oli hurja huomata heti ekalla käynnillä, kuinka kireänä sitä oikeasti on. Kuinka keho kerää kaiken itseensä. Loppurentoutuksen aikana, käsi sydämmellä istuen, tunsin valtavan myötätunnon laskeutuvan ylleni ja siinä sitä nyyhkyteltiin. Meinasi ensin häpeä iskeä päälle, mutta muistin, että tänne sai tulla omana ittenään, omaan tilaan, juuri tämän vuoksi. On niin vapauttavaa purkaa jumituksia, että taidanpa luvata itselleni tätä hyvää muuallakin kuin täällä ollessani, myös jatkossa.
Ja juuri kun pääsin taas vauhtiin, on kello juossut sellaista vauhtia, että nyt on aika lähteä töihin. Ihanaa Aurinkoista päivää!
