Minä piristyn väreistä. Aikoinaan olin töissä mainostoimistoissa ja vuosia graafisen suunnittelun toimistossa. Olin paljon tekemisissä painovärien kanssa. Painotuotteissa käytetään yleensä CMYK-värejä tai Pantone-värejä. Pantone värit ovat vuonna 1963 perustettu standardoimisjärjestelmä, joka määrittää värit ja niiden sävyt tarkasti numeroin.
Vuodesta 2000 Pantone on valinnut ns. Vuoden värin. Se näkyy markkinoinnissa, muodissa, sisustuksissa ja designissa. Vuonna 2020 värimaailman hiljaisten trendien tutkiminen ja tunnistaminen oli kuulemma ollut erityisen vaikeaa.
Siksi Pantone poikkeuksellisesti valitsi vuoden 2021 väriksi kaksi väriä, jotka tukevat ja täydentävät toisiaan. Ne ovat ääretön harmaa ja valoa tuova, heleä keltainen.
Niiden kerrotaan kuvastavan myönteisyyttä ja toivoa paremmasta.
Harmaa vähän ihmetytti minua. Suomalaisena, jonka maailma on harmaa kuukausikaupalla, on vaikea kokea siinä toivoa. Vasta ensimmäinen narsissi ja keltainen krookus luovat minuun uskoa, että harmaus väistyy.
Värien vaikutusta on tutkittu paljon. Keltaisen sanotaan lisäävän ihmisten sosiaalisuutta. Olen myös lukenut, että keltaista voidaan käyttää masennuksen hoidossa. Keltaisella värillä ympäröitynä kehomme vapauttaa serotoniinia, joka lisää onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta aivoissa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että keltainen väri auttaa myös lisäämään keskittymiskykyä ja aktivoimaan keskushermostoa. Makuuhuonetta ei kuitenkaan kannata maalata kirkkaan keltaiseksi, koska se aktivoi liikaa.
Keltainen tuo myös mieleen monia taiteilijoita, kuten esimerkiksi katalonialaisen Joan Mirón, tietysti Van Goghin ja hänen maalaamansa auringonkukat ja suomalaisen Rafael Wardin.
Taiteilija antaa värille sielun
Rafael Wardi on tunnetusti keltaiseen väriin uppoutunut taiteilija.
Wardi oli ensimmäinen Tukilinja-lehteen haastattelemani henkilö. Minut pantiin asialle, kun Wardia oli vuonna 2009 pyydetty jakamaan Vuoden vammaistaiteilija palkinto. Silloin 81–vuotiaan maestron tapaaminen jännitti, joten valmistauduin huolella. Wardi halusi tavata työhuoneellaan Helsingin Kaapelitehtaalla. Päivä oli pilvisen harmaa, kun koputin työhuoneen metallioveen.
Aina ei suju suunnitelmien mukaan.
Wardi katseli minua tuikeasti ja ripusti takkini oven viereiseen naulakkoon. Ennen kuin ehdin lörpötellä kohteliasta small talkkia valoisasta tilasta tai seinänvieriä vasten nojaavista töistä, hän kysyi: “Aiotteko ennakkoluuloisesti kirjoittaa?”
Yritin selittää, että niin, sen vammaispalkinnon takiahan minä tässä.
”En jaa vammaistaiteilijapalkintoa vaan taiteilijapalkinnon”, Wardi napautti välittömästi. ”Jos työ on taiteellinen, niin se on taidetta. Jos joku on niin lahjakas, että hän tekee taidetta, niin hän tekee Taidetta. Meidän ei kuulu määritellä mikä taiteen tuloksen pitäisi olla, eli, että se on vammaistaidetta.”
Selitin hänelle mitä itse ymmärrän määritelmistä vammaistaide ja vammainen taiteilija. ”Kategorisoinnit!” Wardi puuskahti. ”En pidä siitä, että taidetta kategorisoidaan vammaistaiteeksi.”
Hän antoi ymmärtää, että olen toivoton viisastelija. Yritin aloittaa taiteilijan kanssa keskustelun kehitysvammaisten ihmisten tekemästä taiteesta ja siitä, kuinka hän on ohjannut kehitysvammaisten ihmisten taidetyöpajoja.
”Nyt te puhutte minusta ihan väärin! Kuinka te voitte uskaltaa sanoa…”, tuohduksissaan Wardi haki hetken mielessään: ”Minusta heissä on ihastuttavia ihmisiä! Paljon teitä ihastuttavampiakin! Mistä minä tiedän onko joku ihastuttava ihminen kehitysvammainen?”
Siinä vaiheessa annoin periksi. Vaikutti siltä, että nyt tuli lähtöpassit ja haastattelu jää tekemättä. Tungin kysymykseni ja taustatyöni kassiin. Sanoin alistuneena Wardille, että minulta on tilattu tämä juttu, että mitäs nyt tehdään, jos sitä ei tule.
Vähän ajan kuluttua Wardi rauhoittui ja pehmeni, mutta hän puhui aivan mitä itse halusi. Totesin, että tässä ei auta muu kuin kuunnella herkällä korvalla ja napata sopiviin kohtiin. Wardi kertoili monenlaisia mielenkiintoisia juttuja mm. kuinka hän ja Oscar Parland kävivät 70-luvulla Islannissa ja tekivät yhdessä taiteilijajulistusta.
Yleensä en anna haastateltavan sanella mitä kirjoitan, mutta Wardilla oli selvä suunnitelma mitä hän pistää minut kirjoittamaan: ”Voisimmeko saada aikaan tekstin, jossa tuomitsemme vammaistaiteen? Taide on taide – se on ja se on. Kun se puhuttelee, se on kuin ihminen, joka puhuttelee meitä, vaikka emme tiedä hänestä yhtään mitään, me vain pidämme hänestä. Toivon, että te panette sinne, että näin sitä pitää katsoa. Meidän pitää unohtaa mitä olemme oppineet ajattelemaan entuudestaan ja ajatella vapaasti. Nauttia kauneudesta, kun se on.”
Annan aina haastateltavan lukea kirjoittamani jutun ennen kuin lähetän sen toimitukseen. Wardille juttu piti lähettää paperille tulostettuna vanhalla kunnon etanapostilla. Muutaman päivän kuluttua puhelin soi. Toisessa päässä oli Wardi. Ehdin hetken pelätä, että nyt saan taas huutia, mutta kuulinkin hihitystä ja Wardi sanoi: “Minusta ei ole koskaan kirjoitettu noin.”
Olin kertonut jutussa hänen äksyilystään, sen mitä mieltä hän oli minun viehättävyydestäni ja etten voinut kysyä juuri mitään mitä olin suunnitellut. Olin myös siteerannut suoraan Wardin tiukat mielipiteet vammaistaiteesta ja kategorisoinneista. Wardi kysyi kohteliaasti saisiko hän käyttää juttuani puheensa runkona tilaisuudessa, jossa hän jakaa kyseisen Vuoden vammaistaiteen palkinnon. Tottakai hän sai, nehän olivat hänen omia mielipiteitään, minä vain kirjasin ne ylös.
Haastattelu poiki muutakin. Wardi kertoi minulle huomanneensa Kaapelitehtaalla tanssija Maija Karhusen, johon hän halusi tutustua. Maijan kaunis hymy ja ilmeikkäät kädet olivat hurmanneet Wardin. Minäkin tunnen Maijan, me olemme molemmat OI-yhdistyksen jäseniä, joten tutustutin heidät toisiinsa.
Tässä kohdassa voi vain kertoa, että loppu on historiaa.
Wardi, Maija ja Raisa Vennamo tekivät yhdessä näyttämöteoksen Hymyilevät kädet, jota esitettiin neljän vuoden ajan Helsingissä, Tampereella ja Vantaalla. Kuvia ja lisätietoja Hymyilevistä käsistä voi katsoa edelleen linkistä: http://hymyilevatkadet.blogspot.com/