“Poika potkii palloa.
Koko maailma mahtuu palloon:
äiti ja iskä, koulu ja kärpäset,
taivas ja sen takaiset.
Pallo imaisee itseensä koko konkkaronkan.
Pallossa on syntymän maku ja helvetin haju,
jumalten varjo ja lelujen armo,
ostarin tytöt ja paapan kalmo.”
Näin kirjoittaa taiteen moniottelija Teemu Mäki uudessa runokirjassaan Poika ja pallo.
Joku on sanonut, että jalkapallon ymmärtäminen vaatii runoilijan sielua. Aikoinaan – noin kolmekymmentä vuotta sitten – legendaarinen pomoni, copywriter ja runoilija Airi Hast, liimautui aina telkkarin ääreen, kun eräs tietty argentiinalainen tappi potki palloa kentällä. Me muut toimistossa saimme kuulla Airin lennokkaita kuvailuja siitä miten se tappi potki, juoksi ja pomppi. Näin sain tietää kuka on Diego Maradona ja ensimmäisen kerran tajusin, että siinä pallon potkimisessa oli ehkä jotain elämää suurempaa.
Molemmat, Airi ja Diego, siirtyivät tänä vuonna taivaallisille pallokentille. Voiko se olla vain sattumaa?
Kymmenen vuotta sitten kirjoitin Tukilinja-lehteen jutun nigerialaisesta jalkapallovalmentajasta Joshua Gidadosta. Se oli aika kaukaa haettu aihe.
Jos argentiinalaiset ovat futishullua kansaa, niin nigerialaiset eivät siinä hulluudessa häviä. Sitkeästi elävä tarina kertoo, että vuonna 1967, Nigeriassa oli sisällissota, mutta sodan osapuolet pitivät 48 tunnin tulitauon, jotta he voisivat rauhassa katsoa yhden kaikkien aikojen parhaimman pelaajan, brasilialaisen maailmanmestari Pelén näytösottelua pääkaupunki Lagosissa. (Tarinaa on myöhemmin tutkittu ja sen totuudesta on ehkä erilaisia näkemyksiä.)
Löysin Joshuan netistä amerikkalaisen lääkärin Mike Blythin kautta. Blyth työskenteli nigerialaisessa sairaalassa ja hän oli kirjoittanut Joshuasta blogiinsa. Blyth kehui Joshuaa teräväksi, älykkääksi ja laajasti itse oppineeksi.
Kiinnostuin Joshuasta, koska hänellä oli sama synnynnäinen luustohauraustauti, osteogenesis imperfecta, kuin minulla. Joshuan sairauden muoto oli kuitenkin paljon vakavampi kuin minun. Äiti oli hoitanut 37-vuotiasta Joshuaa koko hänen elämänsä ajan. Paikalliset avustustyöntekijät ihmettelivät kuinka äiti oli saanut pidettyä hänet hengissä niinkin kauan. Lukuisten murtumien lisäksi Joshua oli sairastanut keuhkokuumeen ja monia malariakohtauksia.
Joshua vietti päivänsä pienessä puisessa kärryssä. Hän rakasti intohimoisesti jalkapalloa – ja Jumalaa. Jumala ja jalkapallo liittyvät usein toisiinsa. Jalkapallojumalaksikin kutsuttu Maradonakin väitti, että Jumalan käsi puuttui peliin, kun hän teki kiistanalaisen maalinsa Englantia vastaan kesäkuussa 1986.
Joshua vedettiin kärryssään kylän futiskentän laidalle. Hän valmensi paikallista nuorten futisjoukkuetta, koska hänellä oli älyä ja strategista silmää. Sen lisäksi Joshua oli perustanut oman urheiluseuran, Joshua’s Soccer Academyn.
Hänen kerrottiin olevan innostava valmentaja, joka ohjasi pelaajia kehottamalla ja pyytämällä. Joshua ei koskaan huutanut tai komentanut.
Jutellessani ensimmäisen kerran Joshuan kanssa puhelimessa hämmästyin, kun hän heti sanoi, että joo, Jari Litmanen on myös suomalainen. Joshua kertoi ihailevansa Litmasen oivaltavia syöttöjä, kuinka Litti haastaa ja laukoo. Joshua muisti Littin uroteot Ajaxissa, missä muualla tämä oli pelannut ja varsinkin keiden nigerialaisten kanssa. Minulla ei ollut aavistustakaan Littin kaikista ansioista.
Joshuan mielestä jalkapallo oli paljon suurempi asia kuin pelkkä peli. Hänestä se on tunteita, intohimoa, ystävyyttä, joukkuehenkeä ja pelaajien muille antamat esimerkit olivat tärkeämpiä kuin pelin voittaminen. Harjoitusten jälkeen hän kuulemma keräsi pojat ympärilleen ja opetti heille Jumalan sanaa.
Muutamia vuosi sitten sain kuulla lääkäri Blythilta, että Joshuan kylässä oli ollut tulva. Puolet hänen kotitalostaan romahti ja ehkä sen seurauksena Joshua sairastui ja kuoli.
Kun viimeisen kerran puhuin Joshuan kanssa puhelimessa, hän sanoi:
”Kerro muille, että on sellaisia ihmisiä kuin me.”
Sitten hän toivotti siunausta.