Lumi ja jää ovat vanginneet minut entistä tiukemmin kotiin. Olen kaatumiskauhuinen ja kepin kanssa kinoksissa ei ole kiva liikkua, vaikka olisikin nastat kengissä. Mökkihöperöinen hiljaiseloni senkun jatkuu.
Olen järjestellyt vanhoja valokuvia. Juutuin katsomaan erityisesti perhekuvia. Muistin kuinka aikoinaan olin innostunut voimauttavasta valokuvasta. Osallistuin silloin mm. yhteisötaiteeseen erikoistuneen valokuvaajan Miina Savolaisen vetämälle voimauttavan valokuvan kurssille. Savolainen on voimauttava valokuva -menetelmän kehittäjä.
Voimauttava valokuva on vaikea selittää lyhyesti. Tiivistettynä se on sosiaalipedagoginen menetelmä, jossa voimautumisen käsitteen sisältämät ehdot: itsemäärittelyn oikeus, valta-asetelmien purkaminen ja vastavuoroisuus, määrittelevät ne eettiset raamit, joiden sisällä valokuvaa voidaan käyttää turvallisesti terapeuttiseen identiteettityöhön ja vuorovaikutustaitojen parantamiseen perheessä, vertaisryhmässä, työyhteisössä tai ammattilaisen ja asiakkaan välillä.
Näistä kahdesta linkistä saat tarkemman käsityksen mitä sillä tarkoitetaan:
http://www.voimauttavavalokuva.net/menetelma.htm
https://motiivilehti.fi/lehti/artikkeli/voimauttava-valokuva-tukee-vanhustenhoidon-henkilokunnan-jaksamista-ja-asikkaiden-osallisuutta/
Kurkkasin netistä mitä voimauttavalle valokuvalle kuuluu tänään ja huomasin, että esimerkiksi ammattiopisto Omniassa hoidollisten ja pedagogisten alojen työntekijät voivat opiskella voimauttavan valokuvan perusteita. Peruskurssin jälkeen on mahdollista hakea Miina Savolaisen ohjaamaan kolmivuotiseen erikoistumiskoulutukseen. Vaikka menetelmä ei enää ole mediassa juurikaan esillä, se toimii vakavasti otettavana työkaluna hoidollisilla ja pedagogisilla aloilla.
Siinä katsellessani omia perhekuviani, muistin myös Jonas Gardellin hienon tv-sarjan Puoliksi kätketyt, joka tuli telkkarista noin kymmenen vuotta sitten. Jokainen osa alkoi taiteilija Jonas Dürchsin maalauksella Hjortbergin pappisperheestä. Maalaus on 1700-luvulta ja se on yksi Ruotsin kuuluisimpia tauluja, joka on tavallisesti nähtävillä Släpsin kirkossa. Isä ja äiti ovat suuren lapsikatraansa kanssa maalauksessa.
Tämä perhekuva liikuttaa minua siksi, että tauluun on maalattu myös perheen kuolleet lapset. Siihen aikaa lapsikuolleisuus oli suurta, noin puolet lapsista yleensä kuoli. Hjortbergien perheessäkin kuoli kolme poikaa ja kolme tyttöä. Maalauksessa kuolleet lapset ovat elävien takana. Heistä näkyy vain vähän tai kuten yksi kuolleista pojista, hänet on kuvattu selin muihin. Mielestäni on kaunista, että vaikka eläviä lapsia on monta, kuolleita ei ole haluttu unohtaa. Heidät on otettu kuvaan mukaan, koska kuva on tärkeä ja sen maalauttaminen on ollut perheelle merkittävä asia.
Valokuvauksen alkuaikoina kuvattiin myös vainajia. Usein kauniisti arkussa tai jos he olivat lapsia, ikäänkuin nukkuvina vanhempien sylissä.
Sen takia minusta on kummallista huomata, että sitä vastoin vammaiset perheenjäsenet pysyivät pitkään poissa yleisistä perhekuvista. Luulen, että vammaisten perheenjäsenten esilläolo perhekuvissa on melko uusi ilmiö.
Suomen sodissa vammautui paljon ihmisiä ja perheissä ehkä totuttiin siihen, että vammaisuutta oli. Perhekuvissa vammaisuutta ei kuitenkaan tuotu esiin ellei se ollut jotenkin sankarillista. Isä, joka rakensi yhdellä kädellä rintamamiestalon tai viljeli pellot. Heitä, jotka eivät sodista toipuneet, ei juurikaan kuvattu.
Minä synnyin 50-luvun puolivälissä ja olin usein sairaalassa 60-luvun alussa. Joku luu oli aina poikki ja vietin sairaalassa viikkoja. Meillä ei selvästi hävetty minun tai isäni vammaisuutta, mutta ei sitä myöskään tuotu esiin. Minusta ei ole yhtään valokuvaa sairaala-ajoilta, vaikka ne olivat minulle merkittäviä ajanjaksoja, jotka varmasti ovat muokanneet minua ihmisenä.
Löysin vain yhden kuvan, jossa minulla on kipsi jalassa. Kuva on otettu luultavasti sen takia, että oli veljeni lakkiaispäivä. Kaikki muut lapsuuskuvani on otettu silloin, kun näytän ihan tavalliselta lapselta. Meidän lisäksemme perhekuviamme eivät oikeastaan nähneet kuin mummoni ja äitini siskot. Silloin ei ollut somea missä niitä olisi jaettu.
Nykyisin somessa on paljon eri tavoin vammaisia ihmisiä eikä siinä ole mitään kummallista. Sitä olen kuitenkin miettinyt, että onko ihan ok tehdä lapsestaan oman somensa tärkein sisältö. Oli lapsi vammainen tai ei. Lapsi kun ei kykene itse päättämään haluaako hän olla vanhempiensa somesisältö. Jos lapsi myöhemmin kokee sen ikäväksi, niin somesisältöjä ei koskaan saa täysin putsattua somesta pois. Minun teini-ikäinen lapsenlapseni ei hän halua itsestään kuvia nettiin ja jos hän voisi, hän poistasi jo siellä olevatkin kuvat. Ymmärrän kyllä, että monet vammaisen lapsen vanhemmat haluavat vertaistukea muilta vammaisten lasten vanhemmilta, mutta onko somefeedi, täynnä hyvin henkilökohtaisia kuvia lapsesta, kuitenkaan siihen oikea alusta. Mitä mieltä te olette?