Heips, jäin vielä pohtimaan omaa toipumistani tukeneita asioita ja ajatuksiani, kuinka tukea toipumista ja edistää mielen hyvinvointia ympärillään. Tässä kirjoituksessa kiinnitän erityisesti huomiota yhteisöjen merkitykseen toipumisessa.
Ystävällisiä muistutuksia
Pidän tärkeänä korostaa, ettei toipuminen ole suoritus eikä siis sinänsä saavutus, koska…
- suoritus ja saavutus kalskahtavat kapitalismilta. Toipuminen ei ole kilpailu.
- tällainen ajatusmalli ei tue toipumista.
- kaikki eivät saa kaikkia oireita hallintaansa eivätkä koe toipuneensa. Se ei tee heistä huonompia tai epäonnistuneempia millään tavalla.
Tietoiskut terveellisistä elämäntavoista eivät tietääkseni kovin paljon auta tekemään suuria muutoksia elintapoihin. Neuvominen muutenkaan ei kuulu tasavertaiseen dialogiin. Olennaisempaa on pyrkiä yhteisymmärrykseen ja siten ymmärryksen kasvamiseen. Asioista ja niiden merkityksistä voi keskustella tasavertaisina ja arvottamatta. Esim. Miksi tuntuu hankalalta mennä ajoissa nukkumaan? Mikä pienin mahdollinen muutos voisi auttaa kohti tavoitettasi? Pieni ja hidas muutos on useammin myös pysyvä. Tärkeintä on kertoa, että toinen on hyvä sellaisena kuin on ja että hän ja hänen hyvinvointinsa on tärkeää. Mitä itse haluat elämältä?
Vertaisryhmissä olen kokenut hyväksi juuri tilan sanallistaa itseäni ja kokemuksiani haluamallani tavalla. Olen kokenut saavani olla sellainen kuin olen ja arvostettu ja hyvä juuri niin. Aktiivisesti kuuntelevat korvat ja dialoginen keskustelu vertaisten kesken antaa palautetta itsestä ja omasta toiminnasta, minkä olen itse kokenut hyödyllisenä omalla toipumismatkallani.
Kuulua johonkin
Toipumistani on tukenut avoin, turvallinen ja tuomitsematon ympäristö. Turun Mielenterveysyhdistys ITU ry:n Kohtaamispaikkaan on kotoista astella. ITUn toipumisyhteisössä koen aina olevani tervetullut. En aina koe helpoksi vastata Mitä kuuluu? -kysymykseen, mutta juuri tuo vilpitön kysymys muistuttaa minua siitä, että minulla ja kuulumisillani on väliä. Ihmisellä on perustarve kuulua johonkin. Olen itulainen ja ylpeä siitä.
Koulu- ja työelämän ulkopuolella koin yhteisöjä olevan vähemmän ja niihin kiinnittymisen olevan haastavaa. Esimerkiksi moneen harrastusporukkaan lähteminen tuntui ajatuksena olevan mahdottoman kynnyksen takana, koska pelkäsin ihmisten näkevän minussa vain stigman ja toisaalta itse häpesin itseäni, sosiaalista kömpelyyttäni ja elämäntilannettani.
Kiusatuksi tuleminen kouluaikoinani ja vuodet syrjäytettynä nuorena aikuisena vaikuttavat elämääni edelleen siten, että koen herkästi ulkopuolisuuden tunnetta ryhmissä ja yhteisöissä. Se voi olla yksi syy, miksi koen tärkeäksi vaalia yhteisöllisyyttä ITUssa ja miksi hakeuduin opiskelemaan juuri yhteisöpedagogiksi.
Ihminen ihmiselle
Perustelen usein omaa oikeuttani elää sillä, kuinka paljon autan ja olen hyödyksi muulle ihmiskunnalle ja planeetallemme. Se on kuitenkin nurinkurista. Kaikki lähtee itsestä ja itsestään huolehtimisesta ja rakastamisesta. Itsemyötätuntoa harjoittelemalla ja harjoittamalla olen oivaltanut olevani elämäni tärkein ihminen. Mitä paremmin itse voin, sitä enemmän voin antaa toisillekin. Oman onnellisuuteni on kuitenkin oltava elämäni tarkoitus.
Ihminen on sosiaalinen eläin ja kuuluu tosiaan mielellään ryhmiin ja yhteisöihin, laumoihin. Lähi-ihmiset vaikuttavat toistensa hyvinvointiin. Voimme tukea, kannustaa, kuunnella ja kannatella, esimerkiksi. Lauman ulkopuolelle jättäminen taas on kiusaamista, väkivaltaa, ihmisen perustarpeiden laiminlyöntiä… Se on väärin ja epäoikeudenmukaista.
Väkivalta vaikuttaa koko lauman hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Alistaminen ei edistä hyvinvointia eikä ihmissuhteita, ei kenenkään. Väkivalta rikkoo siten myös sen tekijää. Ihminen on aina suhteessa toiseen ja laumaan, todelliseen tai kuvitteelliseen. Väkivallalla voi ehkä saavuttaa jotain haluamaansa, mutta ei tarvitsemaansa. Pidetään huolta toisistamme.
Sydänterveisin,
Minka